Eräänä toisena sunnuntaina

Poika nukahti hyvissä ajoin. Minä odotin. Kärsimättömänä.

Puhelin piippasi. Hän oli alaovella.

Keitin pannullisen teetä. Minulla oli vielä joululahjasuklaita jäljellä. Istuimme vastakkain keittiön pöydän ääressä ja katselimme toisiamme mukiemme takaa. Suklaat sulivat suuhun, pannu tyhjeni.

Sohvalla hän silitti hiuksiani. Minä hengitin hänen tuoksuaan. Enää ei ollut kiire mihinkään. Meillä oli aikaa.

Ongelmanratkontaa

Miehen mielestä oli erittäin epäreilua, etteivät ihmiset, jotka tulivat hyvin juttuun keskenään, saaneet jutskata (ja pussailla) tarpeeksi. Olin asiasta täysin samaa mieltä.

Kuinka voisin nähdä hänet muutenkin kuin vartin verran parkkipaikalla? Minulla ei ollut käytettävissäni lapsenvahtia, enkä halunnut vetää Poikasta mukaan kuvioon. Ja kuitenkin halusin nähdä hänet, minun oli pakko nähdä hänet.

En tarttunut oljenkorteen, tartuin teelehtiin. Jos jo yhdet treffit oli pystytty järjestämään sunnuntaina yhdeksältä, miksei toisetkin?

- Uskallatko tulla teelle, kun olen laittanut Poikasen nukkumaan?

Mies ei pelännyt mitään.

Peikot

Mies pyöri päässäni. Koko ajan. Kieppui. Hurjaa vauhtia. Hän täytti kaiken tilan.

Se oli pelottavaa, huolestuttavaa, hämmentävää.

Pelkäsin, että lopulta se olisin taas minä, joka välittää enemmän. Että hän vain pelaa minulla, kokeilee saisiko taas yhden naisen ihastumaan itseensä. Se ei haittaisi, jos emme sopisikaan toisillemme, jos löytäisimme syyn miksi emme voi sietää toisiamme. Mutta jos hän pomputtaisi ja pelaisi, rikkoisi minut. Tahallaan. Sitä minä pelkäsin.

Mutten voinut olla ihailematta hänen vahvuuttaan, älykkyyttään - sitä, että hän haastoi minut, ei ollut minua alempi. Veto, jota häntä kohtaan tunsin oli niin suuri, että se pelotti minua.

Minä halusin häntä. Hänet.

Ja mietin montaako naista hän pyöritti samaan aikaan.

Teorioita ja käytäntöjä

Jatkoimme parkkipaikkatreffailua. Palelimme pihalla nähdäksemme toisemme edes vilaukselta. Vaihtaaksemme muutaman sanan. Kietoaksemme kätemme hetkeksi toistemme ympärille. Voidakseni nousta varpailleni yltääkseni suudella häntä. Antaaksemme sisältöä kerrostalokyttääjien elämään.

Erään kohtaamisen jälkeen lähetin hänelle viestin, jossa tiedustelisin voisiko hän ystävällisesti käskeä itsensä pois päästäni.

"Heh, en missään nimessä voi. En ennenkuin teet saman itse. Tiedätkö, että oot nokkela, fiksu, sanavalmis, viehättävä ja muutenkin vastenmielinen. TEORIASSA suhun vois vaikka ihastua? Vaarallista."

Minä en ollut ihastunut teoriassa. Olin ihastunut käytännössä. Pahasti.

Naan-leipääni en koskaan saanut, mutta seura oli hyvää

Sovimme lounastreffit. Hän ei ollut töissä ihan lähellä, eikä heidän töistään yleensä lähdetty ulos lounastamaan, mutta hän järjesti asian.

Ruokailtuamme kävelimme päämäärättömästi kaupungin katuja. Kumpikaan ei halunnut erota ihan vielä. Lopulta oli kuitenkin palattava toimiston ovelle.

Suudelma oli liian lyhyt.