Mikä sitten kannattaa?

Minä en anele enkä kerjää. Ikinä. Enkä usein pyydäkään mitään, keneltäkään. Jotkut pitävät sitä ylpeytenä. Mutta heikkouttahan se ennemminkin on. Minut kasvatettiin uskomaan, ettei saa olla vaivaksi, etten ole riittävän hyvä ansaitakseni kenenkään apua tai aikaa. Tai rakkautta. Kun en koskaan pyydä mitään, en ole vaivaksi kenellekään ja samalla saan osoitettua itselleni, että pärjään. Riitän itselleni, jos en kenellekään muulle.

Tätäkin taustaa vasten, tilanteessa, jossa Sankari halusi pitää etäisyyttä, oli minulta aika hemmetin paljon se, että laitoin hänelle viestin, jossa sanoin, että minulla on häntä ikävä.

Minä pelkäsin, että viestini oli Sankarille samanlaista kärpästen surinaa kuin monen miehen viestit minun suuntaani - että hän katsoo puhelintaan ja huokaa, että taas tuokin tuossa pyörii ja pörrää eikä ymmärrä poistua.

Vastasi Sankari sentään. Sanoi, ettei häntä kannata ikävöidä (miksei? oliko hän päättänyt, että tämä on nyt tässä?). Hän tuntui olevan hieman huvittunut viestistäni.

No ei sitten ikävöidä, hemmetti.

Kivien heitteleminen valtamereen on terapeuttista

Ympäristönvaihdos teki tehtävänsä. Huomasin kaipaavani Sankaria.

Aloin hahmottaa mitä halusin. En halunnut treffailla, en halunnut lisää kokemuksia. Sankarin minä halusin. Halusin tietää mikä mies hän on. Halusin onnellisen lopun.

Mutta pidin onnellista loppua epätodennäköisenä. Hyvin epätodennäköisenä. En uskonut siihen. Uskoin, että siinä missä omat ajatukseni suuntautuivat parvekkeen sijasta pappia kohti, olivat Sankarin ajatukset selkenemässä päinvastaiseen suuntaan.

Minä toivoin. Minä pelkäsin. Ja minä päätin, että elämä kantaa tapahtui mitä tahansa.

Joskus on parempi poistua paikalta

Rehellisesti sanottuna minulla alkoivat mennä miehet sekaisin. Aloin olla väsynyt tilanteeseen kokonaisuudessaan; sankaritarinan lisäksi pari muutakin piikkiä pisteli kipeästi ja olisin mieluiten ryöminyt sängyn alle maailmaa piiloon.

Ystävä luki surkeuteni riveiltä ja rivien välistä ja kutsui kylään. Mietin hetken. Sitten täytin loma-anomuksen, pakkasin matkalaukun, otin pojan kainaloon ja matkustin kellon ympäri kauas pois [sivuhuomautuksena todettakoon, että kun on selvinnyt kahdentoista tunnin matkasta leikki-ikäisen kanssa, selviää mistä tahansa].

Perillä istuin keittiön pöydän ääressä ja itkin. Itseäni ja elämääni. Siitä tuli parempi olo.

Ruuhkaa

Seisoin jonossa ja mietin ottaisinko teeni kanssa jotain hyvää ja jos kyllä, niin mitä. Takanani seisoi Deittikolmonen. Ja kappas, kuinka ollakaan, edessäni seisoi mies, jota olin treffaillut ennen kuin tapasin Sankarin. Hänkin oli treffeillä. Tervehdimme. Puhelimeni piippasi. Ja kappas, kuinka ollakaan, Sankari siellä kyseli mitä kuuluu ja kuinka menee.

Tilanne oli minusta hieman huvittava.

Samaan aikaan toisaalla

Sankari halusi pitää etäisyyttä. Minä olisin halunnut tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen, enkä pitää etäisyyttä, ja kerroin mielipiteeni Sankarille. Sanoin kuitenkin myös, että voimme näkemyksestäni huolimatta ottaa asiassa aikalisän ja pitää sitä etäisyyttä. En halunnut enää painostaa enkä provosoida suuntaan enkä toiseen.

Päätin, että Sankari saa halutessaan ottaa yhteyttä. Minä en ottaisi. En varmasti ottaisi. Samalla aloin listata Sankarin huonoja puolia ja vakuuttaa itseäni siitä kuinka en todellakaan halunnut koko miestä.

Ollenkaan en halunnut. En!

Ruoho aidan toisella puolella on kuivahkoa

Deittikakkosen näin toisenkin kerran. Hän oli kivannäköinen mies, ihan fiksukin. Kerroin, etten kaipaa nyt mitään vakavaa.

Minulla on löyhän joustava moraali tietyissä asioissa (ja hyvin mustavalkoinen joissakin toisissa), mikä osaltaan vaikutti toisen tapaamisen kulkuun. Osaltaan tapahtumien kulkuun vaikutti myös halu saada vertailukohtaa Sankariin - entä jos vain kuvittelin, että siinä miehessä oli jotain erityistä.

Toisen miehen suuteleminen selkeytti mieltäni. Seksi oli ihan hyvää, jopa tyydyttävää. Mutta siitä puuttui se magneettikenttä, kipinä, veto, joka oli käsin kosketeltavissa, kun Sankari painoi käteni patjaan, katsoi minua, puri huultaan ja hengitti syvään. Siitä puuttui kaikki se mitä tunsin kun vedin Sankaria lähemmäs itseäni.

[Todettakoon vielä, että sekä Sankarille että minulle oli selvää, ettemme olleet suhteessa, jossa odotettiin toiselta uskollisuutta ja pidättäytymistä muista ihmisistä (itse asiassa, emmehän me olleet minkäänlaisessa suhteessa). Moraalini ei siis ollut eikä ole toisen luottamuksen pettämisen suhteen löyhän joustava.]

Joillekin se vain on niin paljon helpompaa kuin toisille

Deittiykkönen soitti illalla.

- Taisin vähän ihastua sinuun.

Ei ole todellista! ajattelin. Yksi mies ei ihastu, ei sitten millään, koska ihastuminen on niin hemmetin suuri ja mahdoton tunne ja toinen sanoo ihastuneensa ensimmäisten treffien jälkeen. Olin enemmän kiusaantunut kuin ilahtunut tai imarreltu.

- Minusta on vähän turhan aikaista alkaa puhua ihastumisesta. Ihan hyvinhän ne treffit meni, ei siinä mitään. Mutta...

Parin päivän päästä sain sanottua kauniin kohteliaasti, etten ollut kiinnostunut toisesta tapaamisesta.

Analyysin jatkaminen ei ollut syy perua sovittuja treffejä

- Mennäänkö vaikka Kahvilaan?
- Mennään vaan.

Deitti tarjosi haudutetun teen ja kolmioleivän. Juttelimme niitä näitä. Hän oli ihan kiva. Korkeintaan. Erotessamme hän halasi minua ja antoi suukon. Minusta se oli hienoista liioittelua.

Hyvästeltyäni Deittiykkösen palasin paikalle, johon lähes poikkeuksetta sovin ekat treffit. Deittikakkonen oli jo siellä.

- Mentäiskö vaikka tonne? ehdotin.
- Se on aina täynnä, käviskö sulle Kahvila?
- No... käyhän se.

Teekuppini oli yhä pöydässä edellisten treffien jäljiltä. Mietin saisiko santsikupin ilmaiseksi. Tai puoleen hintaan.

Bed and break up

Aamulla Sankari piti minusta kiinni.

Katsoimme toisiamme ja mietimme mitä nyt. Kumpikaan ei tiennyt mitä tehdä, mille alkaa, mikä olisi järkevää, mikä olisi tunteellista.

Tiedän kyllä, että tarina alkaa kiertää kehää ja toistaa itseään, mutta - kuinka ollakaan - päätimme jatkaa analyysia.

Heikko mies

- Tuntui pöhlöltä kun ei pidetty yhteyttä, Sankari jatkoi.
- Eikö se yhteyden pitämättömyys vähän niin kuin kuulu asiaan, kun hypätään parvekkeelta?

Join viiniä nopeammin kuin yleensä. Istuimme sohvalla. Varpaani olivat Sankarin jalan alla. Puhuimme niitä näitä. Viini pyöri päässäni ja minua väsytti. Suljin silmäni.

- Tämä keskustelu ei nyt oikein etene, sanoin.

Sankari ei yrittänytkään viedä keskustelua eteenpäin. Hän suuteli minua kaulaan.

- Halusin tehdä noin siitä asti kun kävelit portaita ylös.

Nyt

Minä osaan kävellä. Se on paljon, sillä joskus jalat eivät kanna sen vertaa, että pystyisi seisomaan.

Ja jonakin päivänä minä juoksen. Juoksen taas niin lujaa etten kuule muuta kuin oman hengitykseni. Ja sydämeni lyönnit, jotka kertovat että elän.

Jonakin päivänä minä juoksen, taas, vaikka päin seinää.

Kun Sankari näki silmäni

- Oletko vihainen?
- En.
- Oletko ilkeä, ilkeällä päällä?
- En.
- Oletko kyyninen, ironinen?
- Sitä varmasti olen.

Ennen Sankarin saapumista ovelleni en ollut tiennyt kuinka käyttäytyisin hänet nähdessäni. Kun hän sitten seisoi siinä, huomasin olevani, kummemmin yrittämättä, hyvin itsevarma. Minulla oli vahva ja varma olo, luotin itseeni ja omaan arvooni. Tiesin pärjääväni tapahtui mitä tahansa. Siinä hetkessä ja tilanteessa, ja kaikissa muissakin.

- Oliko tämä nyt sitten tässä? kysyi Sankari.

Ja minä tiesin, ettei se ollut siinä.

Odotellessa ehtii ajatella kaikenlaista. Ja viedä roskat.

Odotin Sankaria saapuvaksi, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. En tiennyt mitä meillä oikeastaan oli agendalla. En tiennyt mitä halusin sanoa vai halusinko sanoa mitään. En oikeastaan edes tiennyt miksi Sankari halusi nähdä silmäni. Puhuisimmeko hetken säästä, jonka jälkeen pussaisin häntä poskelle - niin kuin siinä unessa kerran kauan sitten? Vai roikkuisinko Sankarin lahkeessa?

Minä toivoin ja minä pelkäsin. Eikä mikään vaihtoehto tuntunut täysin oikealle.

Ja siitä se sitten lähti

Rara sai ensimmäisen viestin kymmenen minuuttia profiilin avaamisen jälkeen. Ja ensimmäisen jälkeen tuli toinen, kolmas, neljäs, ties monesko.

Asenteeni deittailuun oli rento - tapasin mielelläni ihmisiä, sillä en kokenut häviäväni mitään siinä, että lähdin kaffelle (teelle!) vaikka en ihmistä kummemmin tuntenutkaan - mieluummin itseasiassa tapasin miehen pikaisesti kuin viikkokausien kirjoittelun jälkeen, sillä kemian pystyy selvittämään vain livenä.

Pian kalenteriini oli merkitty treffit. Ja toiset. Kolmannetkin.

Se kohta, jossa pohjustetaan draaman seuraavia käänteitä

Sankari ei onneksi katkaissut jalkojaan hypätessään parvekkeelta ja halusi jopa palata tapaturmapaikalle:

"Haluan vielä nähdä sun silmät tässä joskus. Haluatko/pystytkö näkemään viikonloppuna? Koskaan?"

Vastasin fine ja availin samalla selaimen toisessa välilehdessä nettideittiprofiiliani. Olin päättänyt siirtyä seuraavaan supersankariin - tuo yksi oli nyt minun puolestani nähty ja loppuun katsottu. Päätöskeskustelua vaille valmis paketti.

Yks. Kaks. Kol. Hyppy!

Minä halusin Sankarin tekevän päätöksen. Halusin hänen sanovan, ettei hän halua minua. Minä olin päättänyt olla työntämättä häntä parvekkeelta. Halusin, että hän hyppää. Se oli ainoa selvyys, jonka pystyin kuvittelemaan.

Minä olen hyvä provosoimaan. Ja jos ryhdyn johonkin, ryhdyn tosissani. Ja jos ryhdyn johonkin tosissani, yleensä pärjään. Niin nytkin.

"Hyppään parvekkeelta, se selkeyttää myös molempien ajatuksia. Hyppään siis itse, en tarvi sua tuuppaamaan."

Ja niin juttumme oli lopetettu toiseenkin kertaan.

Pari sanaa ihastumisesta

"Sinä osoittauduit heti hyvin ristiriitaiseksi (tunnevammaiseksi siis, nyt kun termi on olemassa, en sitä sanaa heti löytänyt - ajattelin pitkään, että olet pelimies.). Toisaalta käyttäydyit ja puhuit niin kuin olisit ollut ihastunut - minä hymyilytin, olin mielessä, vaikutit siltä, että halusit viettää aikaa kanssani, koskea minuun. Kuitenkaan et ollut ihastunut."


"Jos käyttäydyin ja puhuin niin kuin olisin ollut ihastunut, olin ihastunut. En teeskennellyt mitään, en edes osaa. Sussa teki viidessä minuutissa vaikutuksen fiksuus, huumorintaju, kyky kielipeliin sekä haasteellinen, mutta kertova katse. Epäilevä, kyyninen, mutta lähtökohtaisesti hyväntahtoinen katse."

"Jos käyttäydyit ja puhuit niin kuin olisit ihastunut, olit ihastunut? Älä viitsi! Sinä sanoit aivan suorasanaisesti, ainakin pari kertaa: 'en ole ihastunut.' Jos minulle sanotaan niin, minä uskon sen, sanoi nonverbaaliviestintä sitten mitä tahansa. Ja sillä mitä sanotaan, sillä mennään."

"En osaa enkä halua näytellä. Se oli mun sanoma.

Mitä on ihastuminen? Ihastuminen on -ainakin minulle- voimakas sana, lähellä rakastumista. Tykästyinkö vain, en tiedä, samantekevää. Pakostakin tykästyin koska halusin tutustua. Miellytyin."

Kertaavaa analyysia

Sankari sanoi kerran, että minuun voisi vaikka ihastua, teoriassa. Sittemmin hän sanoi, ettei ole minuun ihastunut, vielä.

Olen todennäköisesti tehnyt tämän ennenkin, mutta sen verran merkittäväksi ihastuminen terminä muuttui, että asia ansaitsee uudempaa analyysia. Minulle ihastuminen on jotain suhteellisen nopeasti tapahtuvaa, alkuinnostus, halu tutustua ja selvittää voisiko tämän ihmisen kanssa olla enemmänkin yhteistä. En minä ihastu erityisen usein, mutta en myöskään pidä tunnetta erityisen harvinaislaatuisena - tavalla tai toisella ihastuttavia ihmisiä kävelee vastaani silloin tällöin (nähdäkseni myös ystäviin aluksi ihastutaan, mutta ilman seksuaalista kiinnostusta).

Tunne uutta tuttavuutta kohtaan voi olla myös laimeampi: joo, tämä ihminen on ihan kiva, kyllähän tämän kanssa voi hengailla. Ihmisessä ei ole mitään vikaa, mutta ei myöskään mitään erityisen kiinnostavaa.

Ja sitten ovat ne ihmiset, joitten kanssa ei syystä tai toisesta halua olla missään tekemissä.

Minä en ymmärtänyt mitä Sankari tarkoitti sillä, ettei ollut minuun ihastunut. En ymmärtänyt miksi hän halusi viettää kanssani niinkin paljon aikaa kuin vietti, jos olin vain ihan kiva, en erityisen kiinnostava. Ja miksi hän kuitenkin minun silmiini käyttäytyi kuin olisi ollut minuun ihastunut - en väitä, että olisin erityisen taitava lukemaan miesten tunteita, mutta oikeasti - jos toineen pitää viikosta ja kuukaudesta toiseen aktiivisesti yhteyttä ja nukkuu tyytyväisenä vieressä useamman yön viikossa, niin kai sillä perusteella voi jotakin kuvitella?

Lähtökohtaisesti uskoin siihen, ettei hän ollut minuun ihastunut enkä siksi halunnut itsekään tuntea liian suuria tunteita häntä kohtaan (asioista voi tehdä halutessaan vaikeita).

Nainen jatkoi provosointia, sillä hän oli siinä hyvä.

Minun on vaikea kertoa järkevästi ja johdonmukaisesti tuosta ajasta ja silloisista ajatuksistani. (Kuinka voisinkaan; järki ja johdonmukaisuus olivat minusta tuolloin varsin etäällä.)

Minä halusin selkeyden tilanteeseen, halusin tietää mikä olin Sankarille vai olinko mitään. En edelleenkään ajatellut, että meidän pitäisi aloittaa vakava suhde ja luvata itsemme toisillemme loppuelämäksi, mutta kaipasin jonkinlaista varmuutta siihen, että Sankari halusi olla kanssasi siinä hetkessä. Nykyisyydessä. Minun kanssani.

Ja niin minä tein parhaani provosoidakseni hänet hyppäämään parvekkeelta.

Muuta en osannut. Muuhun en pystynyt.

Parveke vai pappi?

Upseerin pitää pystyä kaikissa tilanteissa tekemään nopeita, oikeita ja perusteltavia päätöksiä. Näin kertoi kerran minulle Sankari, joka toisinaan käytti vaatteissaan jonkinlaisia natsoja. Siis se sama mies, joka ei osannut päättää mitä minusta pitäisi ajatella.

"Miten se menikään: nopeita, oikeita, perusteltavia päätöksiä? Mahdatko sä mikään upseeri olla kuitenkaan? Et vain uskalla hypätä itse parvekkeelta, haluat että mä työnnän sut alas."

"Provosoiva nainen. Melkein suututit mut, aika hyvin :D. En tosiaan tiedä mitä susta pitäis ajatella. En siis ole päättämätön tai pelkuri. Jotan muuta. Jatkamme aiheesta."

Ystävä sanoi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän pariutumisesta yhtä vaikeaa.

Sankarin mielestä meidän oli mentävä joko täysillä eteen tai täysillä taakse. Sankarilla oli "jopa tunteita" minua kohtaan (verrattuna siis Valtavien Tunteiden Naisen jälkeiseen tunteettomuuten). Hän ei kuitenkaan tiennyt mitä minusta "pitäisi ajatella."

Minun mielestäni minusta ei pitänyt ajatella mitään. Ja mitä olivat ne jopa tunteet? Olivatko ne riittäviä?

Sankarin jahkailu ärsytti minua, vaikka en tainnut itse olla paljon kummempi. Ei minullakaan ollut selkeää käsitystä mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Eniten minua mietitytti oliko yleensäkään enää mahdollista edetä tunnetasolla, kun jarruilla oli seisottu jo niin kauan. Enkä minä myöskään ollut varma Sankarin minuun kohdistuvista tunteista. En halunnut olla kenellekään joku johon tyydytään, joku jonka kanssa ollaan paremman puutteessa. Olinko Sankarille periaatteessa riittävän hyvä, paremman puutteessa?

Sunnuntain jälkeen tulee poikkeuksetta maanantai

Maanantaina heräsin Sankarin vierestä. Tilanne oli taas auki. Pyörimme pisteessä ympyrää toistemme ympärillä tietämättä mihin suuntaan pitäisi mennä.

Arvaa huviksesi viikonpäivä

Mietittyäni tilannetta hetkisen tulin siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta (ja kaiken vuoksi) keskustelu kasvokkain voisi kuitenkin olla hyvä idea. Vielä kertaalleen. Ettei mitään jäisi hampaisiin.

Sankarilla ei ollut mitään sitä vastaan.

Sinä iltana puhuttiin paljon. Puhuttiin ylpeydestä, valtavista tunteista, ihan kivuudesta, epämääräisestä kommunikaatiosta, ajanhaaskauksesta ja olemattomista agendoista. Mahdollisuuksista. Haluista. Puhuttiin siitä mitä nyt. Puhuttiin vaihtoehdoista. Parvekkeesta ja papista.

Nyt

Vinski pyysi kohteliaasti, mutta lyhytsanaisesti, palauttamaan kirjansa. On se minullakin ollut mielessä, mutta en ole saanut aikaiseksi. Teen sen huomenna. Palautan kirjan ja samalla piirrän jälleen yhden pisteen.

Olen ajatellut Vinskiä. Kaivannut häntä. Olisin mielelläni ollut hänen ystävänsä. Olisin mielelläni pitänyt hänet ystävänäni.

Mutta kaikkea ei aina voi saada. Ei edes joka toinen kerta.

Minulla on ihana lapsi

- Äiti, mikä sinua surettaa?
- En saanut jotakin mitä halusin.
- Mitä?
- Kipinöintiä.
- Mistä kaupasta sitä kipinöintiä voi ostaa?
- Ei mistään kaupasta, sen voi saada sattumalta.
- Sinun pitää odottaa, äiti. Sinun pitää odottaa. Ja jos et saa sitä, minä rakennan koneen, joka valmistaa kaikkea.

Näin ei jatku

Hain Poikasen isältään. Bussista tekstasin Sankarille, että ei tästä taida mitään tulla. Sankari vastasi, että ei taida.

Äänettömät kyyneleet valuivat silmistäni, enkä välittänyt vaikka bussikuski katsoi minua taustapeilistä.

Näin ei todellakaan voi jatkua

Minun ei tarvinnut ottaa tilannetta puheeksi. Sankari teki sen. Hän halusi tietää mitä minä hänen kanssaan teen. Sanoin, etten tunne itseäni erityiseksi ja että se häiritsee minua. Sankari sanoi, etten ole helposti lähestyttävä.

- Pitää pohtia.

Luulin, tiesin, että juttu on parempi lopettaa. Mahdollisimman pian. Heti. En olisi halunnut. Olisin halunnut, että siitä olisi tullut jotain. Olisin halunnut rakastua.

Kun minun elämäni muuttui B-luokan elokuvaksi

En tarkkaan tiedä milloin se tapahtui, mutta niin siinä kävi. Ensin elin suhteellisen normaalia elämää ja sitten en enää elänytkään. Ajatellaanpa vaikka Melrose Placea kun se alkoi; suhteellisen normaalia porukkaa. Ja jotenkin päädyttiin tilanteeseen, jossa kaikki ovat kaikkien eksiä ja nyksiä ja suunnitteilla on lobotomia. Kuka sellaista jaksaa katsoa?

Telkkarin voi aina laittaa kiinni ja siitä voi luopua vaikka kokonaan. Mutta entäs kun oma elämä muuttuu käsittämättömäksi sotkuksi, joka on täynnä kliseitä ja epäuskottavia käänteitä? Kun oma elämä aiheuttaa myötähäpeän tunteen käsikirjoittajia kohtaan - ettekö te oikeasti pysty kirjoittamaan mitään fiksumpaa? Oletteko te nyt ihan tosissanne? Kuinka pitkä sopimus mulla on, voiko tästä produktiosta poistua kesken kauden? Missä on tuottaja? Oikeasti?

Kun katsoo itseään ulkopuolelta ja ainoa mieleen tuleva kommentti on ei helvetti.

Näin ei voi jatkua

Pitkästä aikaa joimme teetä yhdessä ja söimme suklaata. Meillähän on koko kesä aikaa, sanoi Sankari parissakin eri yhteydessä.

Yöllä näin epämiellyttävää unta. Oli helpottavaa herätä ja huomata, että vieressäni nukkui Sankari.

Silloin ymmärsin, etten ollut enää häneen ihastunut. En samalla tavalla kuin aikaisemmin. En leijaillut enää pilvissä hänet nähdessäni. En minä ollut häneen kyllästynytkään. Nautin edelleen hänen seurastaan. Viihdyin. En halunnut lähteä siitä mihinkään. Mutta olin pisteessä - joko minun oli saatava ihan oikeasti rakastua häneen, pystyttävä etenemään tunteissani tai annettava olla.

La double vie d'héros

Huvin ja mielenkiinnon vuoksi poistuin päiväksi Schengen-alueen ulkopuolelle. Kauniissa kaupungissa Sankari käveli vastaani harmaa puku päällä. Hän oli vieraassa ympäristössä pikkuisen pidempi ja hieman hoikempi. Sielläkin hän katsoi minua ja hymyili.

Kukin tekee itse omat ratkaisunsa

Oli aika käyttää turhauman hetkellä varatut lentoliput. Perillä odotti ystävä, jonka sohvalle majoituin muutamaksi päiväksi. Puhuin hänelle Sankarista. Mietin mitä oikein olemme vai olemmeko mitään, mitä meistä on tulossa vai onko mitään. Pohdin onko ollaan vaan ja katellaan -asetelmasta edes mahdollista edetä muualle kuin näkemättömyyteen. Enää. Kerroin nauttivani Sankarin seurasta, mutta olevani toisaalta myös väsynyt ja turhautunut tilanteeseen. Kerroin kaipaavani jonkinlaista vahvistusta sille, että minulla oli jotakin merkitystä Sankarille.

Ystävä kuunteli kärsivällisesti, mutta ei sanonut mitä minun pitäisi tehdä.

Puhuminen kuitenkin laittoi päätäni järjestykseen ja sanallista kehää kiertäessäni aloin päätyä siihen tulokseen, että tilannetta olisi jotenkin selkiytettävä. Vaikka sitten niin, että lopettaisimme toistemme ympärillä pyörimisen.

Päätin ottaa tilanteen puheeksi päästyäni takaisin kotimaahan. Joskus sitten.

Vain tänään olen minä, eikä tulevaisuus ole tänään.

Puhuimme kaukokaipuusta. Taudista, joka vaivasi meitä molempia. Sankari kertoi haluavansa pian pois tästä maasta. Hän toivoi saavansa odottamansa ulkomaankomennuksen pian.

Minulle oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin Sankari lähtee. Suhteellisen selvää oli myös se, että kun hän lähtisi, olisi aika kirjoittaa piste tarinaamme.

Taas yksi sunnuntai

Sankari kutsui minut kylään. Koska olimme molemmat lähdössä matkoihimme ja sunnuntai-iltapäivä oli viimeinen mahdollisuutemme viettää aika yhdessä moneen päivään, otin kutsun mukisematta vastaan.

- Mä taisin olla aamulla aika sekaisin. Mä olin herätessäni ihan hämilläni, että missä sä oikein olet.

Periaatteessa vähäinen asia, pieni lause, mutta tarkemmin ajatellen varsin merkittävä. Tuntui hyvältä kuulla se.