Piste

Ensimmäisen blogini kirjoitin itselleni ja myös jonkinlaiseksi vertaistueksi niille, jotka elivät samankaltaista tarinaa. Voin olla väärässä kun kuvittelen, että tätä toista tarinaa ei kovinkaan moni muu ole elänyt.

Minä voisin vielä kertoa miltä tuntui, kun ei ollut sanaa hänelle, jota suri. Voisin kertoa miltä tuntui sovittaa mustaa mekkoa ja miettiä olisinko siinä hänen silmissään kaunis. Voisin kertoa miltä tuntui kuulla, että hän oli puhunut minusta aina pelkkää hyvää, että olin ollut Sankarin silmissä fiksu, älykäs, todella kaunis, suomalaiseksi täydellinen. Voisin kertoa miltä tuntui kerta toisensa jälkeen tyhjentää pää lyömällä ja potkimalla kuvitteellisia vastustajia. Voisin kertoa miltä tuntui herätä painajaisesta vain huomatakseen todellisuuden olevan painajaista pahempi.

Voisin kertoa miltä tuntui olla rakastunut kuolleeseen mieheen.

Mutta en mene sinne.

Minä halusin kertoa tarinan kahdesta ihmisestä, jotka joivat mielellään teetä yhdessä. Se tarina on nyt kerrottu. On pisteen aika.

Kirjoitin tämän itselleni selkeytykseksi ja muistoksi. Mutta sitäkin enemmän minä kirjoitin tämän Sankarille. Tämä on minun rakkauskirjeeni. Nämä ovat ne sanat, joita en koskaan sanonut ääneen. En ehtinyt sanoa. Nyt sanon:

S, minä olisin halunnut rakastaa sinua. Olen sanonut itselleni lukuisia kertoja, ettei siitä mitään olisi tullut, ei meistä mitään olisi tullut. Etten menettänyt mitään. Mutta ei tuon hokeminen muuta sitä, että minä olisin halunnut rakastaa sinua. Minä olisin halunnut olla kanssasi. Minä olisin halunnut sinut. Minä menetin sinut. Menetin mahdollisuuden.

Aina ei saa kaikkea mitä haluaa. Ei edes joka kerta. Minä en saanut kaikkea, mutta sain paljon. Minä sain tarinan. Ja minä sain yön, jonka vuoksi kannatti kaatua suohon. Pudota. Kiitos niistä, kultaseni. Kiitos.

Jää hyvästi.

x

Rastit seinässä

Sankarin kuoleman jälkeen olen kirjoittanut hänelle 16 sähköpostin verran kuulumia ja kulumia.

Käynyt treffeillä viiden miehen kanssa, joista suudellut yhtä.

Lopettanut deittailun.

Harrastanut seksiä kolmen miehen kanssa.
( - Nähdäänkö me vielä?
- Ehkä joskus taksitolpalla, vastasin ja vedin oven kiinni.)

Tuntenut voimakasta (fyysistä) vetoa yhtä miestä kohtaan. Torjunut melko monta.

Turhautunut.

Elänyt Sunnuntain uudelleen kymmeniä kertoja.

Ajatellut Sankaria joka helvetin päivä. Monta kertaa. Usein. En koko aikaa, en enää.

Tehnyt hoitotestamentin.

Varannut aina seuraavat lennot jonnekin toisaalle heti kotiin palattuani. Miettinyt vakavasti muuttoa kauas pois kahteen otteeseen.

Juossut itseäni pakoon. Ollut liian hidas. Tai nopea.

Itkenyt hysteerisesti. Purrut hammasta.

Ajatellut, että vahvat pärjäävät.

Kuvitellut olevani jo ihan kunnossa.

Miettinyt asioita, jotka eivät tapa, mutta vahvistavat. Kyseenalaistanut vahvistumisen järkevyyden.

Katsonut itseäni silmiin ja miettinyt mikä olen naisiani.

Väsynyt vahvuuteeni.

Tullut siihen tulokseen, ettei Rakkaus ole mun juttu. Ei ainakaan tässä elämässä. Ehkä seuraavassa. Tai sitä seuraavassa. Hyvällä tuurilla.

Toivonut, että joskus joku vielä odottaisi minua jossakin.

Vihannut elämääni ja itseäni. Kironnut syntymäni. Kaivannut kuolemaa.

Sanonut - ja todella tarkoittanut sitä - että eläisin kaiken uudelleen, jos saisin palata myös Sunnuntaihin.

Kiittänyt kaikesta minkä olen saanut.

Ollut onnellinen siitä, että olen minä, enkä kukaan muu.

Juonut teetä. Ja syönyt jokusen palan suklaata.

Joskus mietin rinnakkaistodellisuutta, joka on erilainen

Minä katsoin itseäni ulkopuolelta enkä voinut olla nauramatta tilanteelle: siinä minä pengoin kuolleen miehen vaatekaappia etsien sitä hemmetin vyötä, jota en osannut avata. Lapsilukkoa.

Ei sen niin pitänyt mennä.


Siinä minä istuin Sankarin veljen keittiössä puhumassa ruumiinavauksesta.

Ei sen niin pitänyt mennä.


Minä en käytä mustaa. Minä pukeudun punaiseen ja vihreään, ruskeaankin, mutta en mustaan. Musta ei pue minua.

Ja siinä minä kuitenkin seisoin mustassa mekossa.

Ei sen niin pitänyt mennä.


Meidänhän piti tavata vielä. Vähän myöhemmin, jossakin toisaalla.

Näinkö tämän piti mennä?

Maailmanloppu

Kello oli puoli yhdeksän perjantaiaamuna. Puhelin soi. Vinski.

- Moi.
- Ootko lukenu lehteä?
- Ei mulle tuu.
- Verkkolehteä.
- En.

Mutta olin jo menossa katsomaan mikä oli niin tähdellistä.

- Mä aattelin... Sun pitäis varmaan saada tietää... Sankari on kuollut.
- Mitä?
- Sankari on kuollut.
- Älä viitti. Tuo ei ole hauskaa. Älä viitti!
- No en mä nyt tämmöstä valehtelisi.

Minä näin sen uutisen. Kaikki täsmäsi.

Sankari oli kuollut.

Pimeydessä ei ollut pohjaa eikä laitoja.

On oikeasti kiva tehdä sitä minkä osaa parhaiten...

Jatkoin omaa analyysiani:

"Haluaisin edes kerran kokea molemminpuolisen rakastumisen. Haluaisin. En minä sitä välttämättä tarvitse, mutta haluaisin. Se ei riitä, että minuun rakastuttaisiin - sen olisin jo saanut. Se ei riitä, että minä rakastuisin... Haluan molemminpuolisuutta. Muu ei kelpaa. Haluan jotain oikeaa, todellista.

Sunnuntaiyö oli oikeaa ja todellista. Meille annettiin häive siitä mitä voisimme toisillemme olla, mitä voisimme saada.

Huokaus.

Rohkenen esittää nyt yhden toivomuksen:

Sankari, jos sinulla on tunteita minua kohtaan, jos haluaisit olla kanssani, nukkua vieressäni ja ottaa rakkauteni vastaan, kerro se minulle, ole niin hyvä. Sankari, minä haluaisin olla kanssasi, nukkua vieressäsi ja rakastaa sinua, ja haluaisin saada rakkautesi.

Se on minun toivoton toiveeni."

Menin nukkumaan.

Torstai

"Jopa katsoin/valvoin kun nukuit."

Pitikö sen sekin tehdä. Senkin tehdä se.

Ympyrä sulkeutuu

Aloin kirjoittaa:

EPILOGI

Se oli viimeinen yömme yhdessä. Yö, jota ei olisi pitänyt tulla. Katsoin nukkuvaa miestä, jonka käsi oli ympärilläni. Hän oli kaunis ja minun oli hyvä olla.

Keskiviikko

Aina kun havahduin, aina kun pysähdyin oli ensimmäinen ajatukseni Sankari. Aivoihini oli palanut kuva hänestä nukkumassa, kauniina. Oli turha enää kieltää tunteita. Niitä oli. Jatkoin analyysia, kaivelin sisuksiani:

"Nyt. Mitä minä haluan nyt?

Haluan tuntea niin kuin tunsin sunnuntaiyönä. Haluan tuntea sitä läheisyyttä, hellyyttä, kiintymystä. Haluan tuntea sitä avoimesti, osoittaa sen ja haluan ottaa sitä tunnetta vastaan. Haluan olla ihmisen edessä paljas ja alasti. Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Sitä minä haluan. Ei ole kyse riittämisestä, ei siitä mitä minä tarvitsen, ei siitä mitä voin saada. Kyse on antamisesta ja vastaanottamisesta. Kyse on halusta rakastaa - tässä on rakkauteni, haluatko sen.

Olen usein sanonut, että voisin rakastaa Sankaria. Nyt sanon: minä haluaisin rakastaa Sankaria. Muutos minussa taisi tapahtua sunnuntaina - aiemmin halusin Sankarista jotain, halusin saada. Nyt haluaisin antaa.

Se mitä ajattelen Sankarista, alkaa olla aikas selvää nyt. Minun tuskin tarvitsee nähdä häntä enää. Kiusaisin vain itseäni. Hänhän ei halua rakkauttani, hän ei tarvitse sitä, se ei tekisi häntä onnelliseksi."

Kun tekee sitä minkä osaa parhaiten

Olin sanonut miettiväni asiaa ja sen tein:

Totesin olevani sekaisin Sankarista.

Miksi? Koska tuntui niin kovin hyvältä olla lähellä, nukkua yhdessä, koskettaa.

Miksi se tuntui hyvältä? En tiennyt. Koska minulla oli tunteita häntä kohtaan, arvelin.

Mitä voisin tehdä?
a) haudata asian, sopeutua, ottaa käyttöön sijaistoiminnot
b) hyväksyä tunteet, mutta olla tekemättä niille mitään
c) hyväksyä tunteet ja toimia.

Päätin odottaa pari päivää ja antaa myrskyn päässäni rauhoittua. Kun aikaa olisi kulunut ja joitakin palasia loksahtanut päässäni kohdalleen, voisi olla taas aika nähdä Sankari.

Tiistai

Päässäni pyöri jopa katsoin/valvoin kun nukuit.

Mitä helvettiä olimme tekemässä toisillemme?

Kaunein koskaan saamani tekstiviesti

"Arvaapa huviksesi mitä teen. Suunnittelen unille menoa ja mietin millaista oli nukkua viimeksi naisseurassa. Kiero nainen, pakotat miettimään! :D Outoa, sillä nukkuessamme olimme kuin pariskunta, kaikessa hyvässä siis. Jopa katsoin/valvoin kun nukuit (koko yönkö?) Niin. Yksinäistä yötä (ainakin täällä) toivotan."

Maanantai

Lähdin ystävän kanssa lounaalle. Kerroin viikonloppuni olleen tapahtumarikas: kerroin Deittikakkosesta ja Vinskin kanssa viettämästäni illasta. Sitten kerroin kenen vierestä aamulla heräsin.

Ystävä kohotti kysyvästi kulmiaan.

- Ei kadututa yhtään, sanoin.
- Ainahan meillä on ollut mukavaa, kun on nähty, mutta eilen oli ... jotenkin erilaista. Parempaa. Mä katoin yöllä kun se nukkui. Ja ... en tiijä. Ehkä meidän ei pitäisi enää nähdä ollenkaan - jos mä nyt vielä näen sen, en minä maha enää mitään. Sitten minä rakastun siihen niin korviani myöten, että...
- Mieti mitä teet, sanoi ystävä.

Viivy vielä hetki

Harvinaista kyllä, Sankari oli menossa vasta kahdeksaksi töihin. Kello oli soimassa kymmenen yli seitsemän, ei vartin yli viisi niin kuin yleensä. Sankari pomppasi aina vieterin lailla sängystä ylös.

Paitsi silloin. Sinä maanantaina Sankari painoi kellon soidessa torkkua.

- Minä en lähde tästä vielä mihinkään, hän sanoi.

Emme me nukkuneet enää. Emme puhuneetkaan. Olimme vain. Kymmenen minuutin kuluttua kello soi uudelleen ja Sankari nousi. Niin minäkin. Saatoin hänet ovelle.

- Ei meidän kannata päättää mitään, kun ei me kuitenkaan pysytä päätöksissämme, Sankari sanoi.
- Minä huutelen perääsi, kun olen saanut vähän mietittyä. Nähdään vähän myöhemmin.

Halasimme. Silitin Sankarin hiuksia. Vedin oven kiinni miehen perässä ja mietin söisinkö aamupalaa vai menisinkö takaisin nukkumaan.

Kun on juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan. (Kerran elämässä?)

Me olimme hikinen mytty, kuten niin usein ennnenkin.

Hetken ilmassa leijui epävarmuus. Saako toiseen enää koskea? Pitäisikö nyt olla korrekti? Nousta, pukeutua ja pussata poskelle? Sitten Sankari veti minut kainaloonsa ja kietoi kätensä ympärilleni.

Me puhuimme. Me nauroimme. Juttelimme vajaan kahden viikon kuulumiset. Oleminen oli luontevaa.

- Ylpeyttä on ollut liikkeellä, Sankari totesi. Mä kirjoitin sulle viestiä jo perjantaina, mutta sain sitten jätettyä sen lähettämättä.

Kaksi ylpeää, vahvaa, ylianalyyttista vaikeilijaa, tunteetonta paskiaista...

- Huolitko sä miehen nukkumaan viereesi? kysyi Sankari.
- Kyllä mä huolin. Ja nyt sä voit nousta, vetää housut jalkaan ja kutsua Teuvon ulkoa sisälle: "Pääset sä sinne yöksi, tuu vaan!"

Nauroimme Teuvolle.


Minulla oli nälkä. Sankari ei halunnut mitään. Menin keittiöön syömään pari ruisleipää. Palatessani Sankari otti minut taas syliinsä.

- Huolestuttavaa. Mä olin kateellinen sille ruisleivälle. Se oli sun kädessä ja sun suussa, enkä minä.

Hymyilin. Hassu mies.

- Sä olet lumottu nainen. Mihin mä sun kanssa vielä päädyn.
- Pahoille teille.

Emme puhuneet enää. Pidimme vain toisistamme kiinni. Nukahdimme.

Pidimme toisistamme kiinni koko yön. Jos toinen muutti asentoa, toinenkin muutti. Puolin ja toisin. Molemmat pitivät huolen siitä, että kosketus säilyi koko ajan. Kuin maailma olisi loppunut, jos olisimme irrottaneet otteen toisistamme.

Yöllä heräsin. Katsoin nukkuvaa miestä, jonka käsi oli ympärilläni. Hän oli kaunis ja minun oli hyvä olla.

Siinä minun kuuluikin olla.

Vanha koira oppii uusia temppuja

- Nytkö sä raiskaat mut? tiedusteli Sankari.

Ilmassa leijuva rikos ei vaikuttanut pelottavan häntä.

- Nyt.

Vaatekasa lattialla kasvoi kohtuullisen nopealla vauhdilla. Kunnes:

- Et oo tosissasi... Pitikö sulla sitten just tämä vyö laittaa? Nyt kyllä näytät mulle miten se toimii.

Sankari näytti. Ymmärryksen valo syttyi pienessä päässäni ja niin minä sain - vaikken olekaan hyvä teknisten vempainten enkä lapsilukkojen kanssa - lopultakin sen hemmetin vyön auki. Ihan itse. Ensimmäistä kertaa.

Nyt

Sankari sanoi kerran, etten ole todellinen. Että olen kuin hahmo kirjasta tai elokuvasta. Kirjoittaessani tätä tarinaa en voi olla ajattelematta, että mies saattoi olla oikeassa - ehkä olenkin vain mielikuvitusolento. Kaikki tuntuu nyt niin epätodelliselle, sadunomaiselle - olenko minä oikeasti joskus ollut tuo ihminen, elänyt sen mistä nyt kirjoitan?

Minulla on konkreettisia todisteita, muutakin kuin sähköisiä sanoja: minulla on kimalteleva teepaketti, lompakossani on pala paperia ja jos käännän nyt hieman päätäni, näen sammaleenvihreän neuleen, joka on minulle liian iso.

Silti minun on joskus vaikea uskoa.

Kutsu

Heräsin. Peikko istui sänkyni laidalla.

- Ajattele, ajattele miltä Sankari tuoksuu. Ajattele hänen hiuksiaan. Varpaitaan. Ääntään. Sinä haluat hänet. Sinä haluat hänet tänne. Sinä haluat hänet nyt.
- Mene pois.

Mutta ei sanoissani ollut enää pontta. Pikkupeikkoni oli oikeassa, minä halusin hänet. Silloin. Nyt. Heti.

"Tuletko?"

":D"

Minä ja mun peikot (12 päivää eron jälkeen)

Päädyimme Vinskin kanssa pubikierrokselle ja oloni oli seuraavana aamuna lievän sunnuntainen.

Oli sunnuntai.

Kaksi edellistä päivää, ja monet niitä edeltäneet, pyörivät päässäni sekavana massana. Ja sieltä ajatusten kasasta kömpi esille pikku peikko. Se kohensi housujaan ja kiipesi sulavasti olkapäälleni istumaan.

- Ajattele, ajattele miltä tuntuisi koskea Sankaria. Ajattele, miltä tuntuisi suudella sitä miestä. Miltä tuntuisi vetää hänet itseäsi vasten. Ajattele, miltä tuntuisi, kun hänen hikensä tippuisi selällesi. Kun hän painaisi kätesi patjaan, ristisi sormensa sinun sormiisi...
- MENE POIS! Mene pois tai minä heitän sinut menemään.

Peikko pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse ja oli hiljaa, mutta ei lähtenyt mihinkään. Sanoin meneväni päiväunille ja pyysin häntä poistumaan sillä välin.

Yksitoista päivää eron jälkeen

Lähdimme hakemaan Vinskin kanssa lähimarketista pientä purtavaa ja vähän juotavaa. Olimme päättäneet olla kavereita ja Vinski oli tullut luokseni iltaa istumaan.

Minun lähimarkettini on myös Sankarin lähimarketti ja parkkipaikalla yritin skannata autokannan - en välttämättä halunnut törmätä mieheen juuri siellä, en juuri silloin.

- Pitää senkin olla täällä just nyt, Vinski totesi kun astuimme kauppaan sisälle.
- Missä? Kenen? Mitä?
- No Sankarin. Sen auto oli tossa.
- Oliko? Oikeastikko? [miksi minä en nähnyt sitä autoa?] Äh, minä en haluaisi nähdä sitä just nyt.

Kauppareissu menikin sitten hivuttautuen osastolta toiselle, varovasti kurkistaen aina seuraavaan hyllynväliin, koko ajan maastoutumisvalmiina.

Tunsin itseni idiootiksi.

Kymmenen päivää eron jälkeen

Deittikakkonen oli kaupungissa ja pyysi minut syömään luokseen. Emme olleet nähneet aikoihin, mutta sillat olivat jääneet polttamatta. Toki tiesin, että ateriaan kuuluisi myös jälkiruoka. Menin silti. Ajattelin, että se auttaisi pyyhkimään Sankarin pois. Pois iholtani, pois mielestäni.

Aamulla mies kysyi mihin minulla oli kiire. Oltaisiin köllötelty vielä.

Mutta en minä halunnut köllötellä, en hänen vieressään. Minä halusin kotiin.

Astuin ulos kerrostalon ovesta ja mietin missä oikeastaan olin ja kuinka sieltä pääsisi kotiin.

Katkelmia, kuulumia, kulumia

Tarkoitukseni ei ollut enää jauhaa asiaa, mutta koska Sankari itse jatkoi asian käsittelyä puhelimitse kirjoitin hänelle pitkän mailin.

Sankari vastasi osanneensa odottaan postiani. Hän kuulemma tunsi tapani.


Kaksi päivää eron jälkeen:

"Kohdallasi ilmaissen itseäni epäilyttävän (epä)selvästi. En ole hukassa minkään suhteen, tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen. En tiedä mikä sinä lopulta olet naisiasi. Vaikeasti analysoitava ja siksikin mielenkiintoinen. Olit. Riittäisit minulle vallan hyvin jos mulla ei ois tiettyjä kokemuksia. "Riittää" on väärä ilmaisu, koska riität vallan hyvin, mutta et voi muuttua muuksi. Ja minä vaadin kohtuuttomia.

Tästä piti mainita koska näytät ymmärtäneen väärin. En ole käynyt tällaista keskustelua ennen. Ei ole ollut tunteita (lainkaan tai tässä mitassa), on vain pantu välejä poikki/viileiksi. "Tällaisia päätöksiä" oli retorinen ilmaisu, "tämä päätös" olisi oikeampi. Olet ainutkertainen, olet aina ollut. Siitä ei olekaan kysymys. Halusin ihastua sinuun. Ihastuinkin. Ymmärsin, ettei ole oikein että jatkamme. Emme jatka. On minuun ihastuttu joskus, en pidä sitä minään, haluan vain löytää onneni.

En voi olla ilmaisematta ajatuksia tai tunteita jos niitä on, siksi viestittelymme ei lopu noin vain. Sitä tarkoitin. Silti näen, että tämä tarina on loppu, sen täytyy olla. Mielenterveysseurakin sitä suosittelee. Jos jotain yllättävää tapahtusikin, se noudattaa komentoketjua: 1) Ajatukset 2) Puhuminen, itseilmaisu ja tekeminen (kriittinen massa ylittynyt) 3) Vastareaktio 4) Seuraukset, muutos tai paluu alkuun.

Me molemmat kaipaamme selkeyttä. Tehkäämme tästä selkeää, jos helppoa ei olekaan on ainakin selkeää. Sillä pärjäämme kyllä. Vahvat ihmiset, ei tartte auttaa."


Kuusi päivää eron jälkeen:

"Jostain syystä mietin (silloin tällöin) mitä teet, miten ja minkä vuoksi. Ja ne huutelevat pikku peikot on todella kiusallisia, onneksi osaan käsitellä niitä, mulle ei huudella, liiskaan kaikki huutelijat.

En puhu ajan haaskauksesta ja sinusta samassa kappaleessa.

Kommunikaatiota tai ei, iho tunnistaa ihon ja tietää kun viihtyy, sitä ei onneksi voi huijata :)

Ei tässä menneisyyden haamuja enää metsästetä, ne on jo käsitelty. Tai sitten ovat muuttuneet nykyisyyden haamuiksi. Prosessori raksuttaa koko ajan, päivin ja öin, kyllä tästä joskus tokenee. Pakko.

Varmasti löydät ihmisen, jolle olet täydellinen ja jonka kanssa voit olla onnellinen. Minäkin ajattelin haluavani sinut, oli jo lähellä, mutta käänteispeikko huusi jotain takavasemmalta, mikä taas johti tähän ratkaisuun. Ei susta paljon huonoa sanottavaa oo. Ja jos ihminen riittää itselleen, riittää hän myös muille. (En oo ihan tunnevammainen, sun teksti aiheutti pienimuotoista liikutusta). Itse asut päässäni, vieressäsi teekuppi ja suklaapala. Oot siitä erikoinen nainen, että sussa on paljon sellaisia piirteitä, särmiä, joihin tarttua. Monessa ei oo, moni on tasainen, liiankin moni ja liiankin tasainen."


Yhdeksän päivää eron jälkeen:

"Pikkupeikkoja tulee käsiteltyä näin ilkeän, ikävän ja kyynisen luonteemme vuoksi. Sillä asenteella pärjää, näin olemme itsellemme uskotelleet.

Miksei kysymyksiin tarvitsisi vastata? Tietenkin pitää, siksi ne ovat kysymyksiä, eivät toteamuksia. Olikohan tämä taas sitä hennatatuoitua ylpeyttä tyyliin "ei mua kylläkään rahtuakaan kiinnosta, mutta kerro nyt jos sattuu huvittamaan..."? :D

Kysyit joskus haluaisinko sen naisen takaisin. Vastasin silloin heti, että en. Niin vastaan nytkin. En missään nimessä ottaisi, jotain itsesuojeluvaistostani on vielä jäljellä. Ei voi sanoa ettei sen takia, mitä hän teki minulle, vaan sen takia mitä teimme toisillemme ja muille siinä samalla, tuhoisa yhtälö. En oo ollut missään yhteyksissä vuosiin. Tämä homma on katsottu loppuun jo kauan sitten.

Minulla on vahva käsitys siitä, mistä onni tulee. Vahva onni, vahva pettymys, väkevä elämä. En etsi toisintoa, toisintoja ei ole, menneessä ei voi elää.

Nähkäämme jos haluamme. Mun puolesta kyllä. Ei nyt, myöhemmin. Eikä täällä, vaan jossain toisaalla. Täällä, toisaalla? Näin puhui Zarathustra.

Nähdäkseni me ei olla eletty siihen malliin etteikö voitas nähdä joko suunnitellusti tai spontaanisti."

[Olin omassa viestissäni pohtinut ääneen, että ehkä meidän pitäisi vielä jossain vaiheessa nähdä ja jutella silmätysten asiat läpi. Joskus vähän myöhemmin.]

En kertonut itkeneeni

Me erosimme aamulla puoli kahdeksalta. Sankari laittoi ensimmäisen tekstiviestin kello 11:40. Kaikkiaan viestejä tuli päivän aikana neljä. Viimeinen kello 23:30.

Vastasinkin. Sanoin olevani helpottunut.

Olinkin. Olin myös surullinen. Pettynyt. Hämmentynyt.

Niin kuin siinä unessa, jossa hän tunsi minut jo.

Mitä siis tapahtui

Sankarilla oli tunteita minua kohtaan, mutta hän ei uskonut, että voisi olla onnellinen minun kanssani. Pidemmän päälle. Se Valtavien Tunteiden Nainen, hän ei ollut suomalainen ja Sankari uskoi, ettei voisi olla onnellinen suomalaisen naisen kanssa.

Yritin lopettaa keskustelun alkuunsa; jos Sankari ei halunnut minua, ei enemmälle keskustelulle ollut mielestäni tarvetta. Annettaisiin olla. En minä jaksanut enää. Sankari ei kuitenkaan lakannut puhumasta. Toisaalta oli täysin selvää, ettemme jatkaisi. Toisaalta Sankari kyseli mitä me nyt tekisimme, mitä minä ajattelin:

- No mitä hemmetin väliä sillä on, mitä minä ajattelen. Ei se mitään miksikään muuta.
- On sillä väliä.

Se oli kuulemma Sankarin mutu, joka sanoi, ettei hän voisi olla onnellinen kanssani. Järki ja tunteet kuulemma sanoivat toista.

- Katso nyt, minä olen luopumassa jostain mikä voisi olla todella hyvää, koska mun mutu sanoo jotain.

Mutten minä jaksanut enkä halunnut lähteä vakuuttelemaan Sankarille, että meidän pitäisi yrittää. Että meidän pitäisi ottaa toisiamme kädestä, hypätä kalliolta ja katsoa osaammeko lentää. Että meidän pitäisi kokeilla. En minä enää jaksanut. Minä olin valmis luovuttamaan.

- Pitääkö mun nyt lähteä tai jotain? Sankari kysyi, kun kello oli jo paljon.
- Voit sinä jäädä yöksi, jos haluat.
- Haluan, Sankari sanoi katsoen minua silmiin.

Se oli sen illan varmin, reippain ja nopein vastaus.

Aamulla saatoin hänet ovelle. Kurotuin varpailleni ja suutelin häntä poskelle. Niin kuin siinä unessa.

- Oliko tämä nyt tässä? mies kysyi.
- Älä nyt helvetti enää aloita! Sinä linjasit, tämä on nyt tässä.
- En aloita.

Ja niin meidän ei pitänyt nähdä enää koskaan.

"Oisko sitten jutteluhetki? Keskustelutunti? Kehityskeskustelu?"

kysyi Sankari. Sitten kun hän olisi syönyt.

Seuraavana aamuna oloni oli surullinen ja pettynyt. Osin helpottunutkin - enää ei tarvinnut miettiä eikä analysoida. Se oli ohi. Ensin mentiin täysillä eteen (käsijarru vain unohtui päälle), sitten täysillä taakse.

Kun oma pää ei ole hiljaa

Mitä tulevaisuutta voisi olla kahdella kaukokaipuusta kärsivällä ihmisellä, joista toisella on lapsi?

Kun ollaan ihan hiljaa

Sankari palasi vaellukselta. Emme lopettaneet suhdettamme ensinäkemällä. Emme puhuneet isoista asioista.

Yöllä heräsin ja kävin vessassa. Sankari nukkui omassa laidassaan sänkyä. Palatessani hän havahtui, kömpi lähemmäksi ja laittoi käden ympärilleni. Se tuntui hyvältä.

Nyt

47 minuuttia vielä. Minua jännittää. Olemme me tavanneet ohi mennen ja puhuneet sittemmin kertaalleen puhelimessa, mutta tänään tapaamme ensimmäisen - ja todennäköisesti samalla viimeisen - kerran. Ehkä tästä kohtaamisesta on jotain hyötyä tai iloa, ehkä ei.

Sormenpäissä kihelmöi ja vatsaa vääntää. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa.

Siteeraan ihmistä, joka joskus olin

"Se mitä oli ei ollut ajan haaskaamista, koska en hävinnyt mitään. En voinut hävitä. Siinä hetkessä oli riittävän hyvä. Nyt - se että menemme eteenpäin - se voi olla ajanhaaskausta. Se voi olla sitä. Sillä emmehän me halua. Emmehän me ~ eihän meistä ole mihinkään. Eikä meillä ole mitään yhteistä. Eikä meillä ole mitään, paitsi seksi.

Pitäisikö tämä lopettaa heti alkuunsa. Haluaako Sankarikin lopettaa tämän heti alkuunsa?

En minä tarvitse suhdetta, josta tulee minulle epävarma olo. Minä haluan tuntea oloni hyväksi! Onko sitä mahdollisuutta Sankarin kanssa? Voiko Sankarin kanssa olla hyvä olla?"

Jossain vaiheessa tosiaan kuvittelin, että päätös olisi yhtä kuin selkeys. Mutta.

En uskonut peikkoihin, en sankareihin, en sammakkoprinsseihin enkä kauniisiin prinsessoihin. Olkapäälläni istui uskomattomia peikkoja, jotka kuiskailivat korviini omia totuuksiaan sankareista ja sammakkoprinsseistä. Katsoin taikapeiliin, josta näin itseni, mutta vastauksia en saanut kummaltakaan. Kurkistin kallionkielekkeen yli, katsoin vahasiipiäni. Laitoin silmäni kiinni ja pidätin hengitystäni.

Itseään ei voi tappaa hengitystä pidättämällä, sillä tajuttomuus palauttaa hengitysrefleksin.

Pieni asia. Iso asia.

Sankari lähti vaeltamaan muutamaksi päiväksi. Illalla puhelin soi. Siis soi, ei piipannut. Minä puhun puhelimessa lähinnä vanhempieni ja sisarusteni kanssa, muiden kanssa viestin kirjallisesti. Silloin puhelimeni kuitenkin soi eikä miesääni olemattoman langan toisessa päässä ollut sen enempää isäni kuin veljenikään. Se oli Sankari.

Puhelun jälkeen pyöritin kielelläni sanoja ja lauseita:

'Sankari on minun poikaystäväni. Miesystäväni.'

'Minä olen Sankarin tyttöystävä.'
(Olenko ihan oikeasti Sankarin tyttöystävä?)

'Me seurustelemme.'
(Me seurustelemme?)

Tuijotin kalliolta alas ja mietin joko uskaltaisin hypätä ja kokeilla siipiäni.

...ja niin meistä tuli seurusteleva pari

Olin, ainakin osa minusta oli, halunnut sitä kauan ja kun sain sen, olikin oloni pelokas ja hämmentynyt. Sellainen 'ei saatana, ei näin.' En uskonut koko juttuun. Ei tehnyt mieli muuttaa siviilisäätyä facebookkiin.

Kattellaan? Sankari epävarmuuden haistoi kilometrien päähän. Enkä itsekään hohkanut varmuutta. Ei kai sen näin kuulunut mennä.

Päätös

Jälleennäkeminen sai minut hymyilymään, Sankarin vieressä oli hyvä nukkua. Se ei kuitenkaan riittänyt; olin kyllästynyt analysoimaan, pähkäilemään, pohtimaan ja säätämään. Olin päättänyt, ettei huoneistosta poistuttaisi ennen kuin meillä olisi etenemissuunnitelma. Ihan sama kumpaan suuntaan menisimme, kunhan menisimme jonnekin.

Koska osapuolet olivat ketkä olivat, päätöksentekoa vetkutettiin ansiokkaasti aamuun saakka:

- Meidän pitäisi nyt ihan oikeasti päättää aletaanko me millekään, sanoin kun Sankari kiskoi kenkiä jalkaansa.
- Nytkö?
- No nyt.

[hiljaisuus]

- Aletaan. Kattelaan.

Ja niin meistä tuli seurusteleva pari.

Tuliaisia vieraille

Sankari palasi Suomeen. Hän toi minulle kaksi konvehtirasiaa ja kolme suklaalevyä - suklaata jokaisesta maasta, jossa hän oli käynyt. Olin minä ilmeisesti hänen mielessään ollut.

Hänellä oli taas se vyö, jota minä en osannut avata.

- ...pitää kutsumattomat vieraat loitolla, kiroilin.
- Kutsutut vieraat, Sankari nauroi.

(naks)

Väitelauseita kysymysmerkeillä

Jostain kaukaa keskelle ei mitään:
"Olen elossa. Oletko sinä? Toivon niin. Jos otat minut vastaan, joutunen suutelemaan sinua suulle? Analyysi etenee."

Keskeltä ei mitään jonnekin kauas:
"Olen elossa. Hyvä, että sinäkin. Väitelauseita kysymysmerkeillä? Niitähän riittää? Kun otan sinut vastaan, katsotaan kuka suutelee, ketä ja mihin?

...no mä en tiedä, ehkä kaikki on vielä mahdollista...

Sankari seikkaili jossain kaukana, minä vetäydyin keskelle ei mitään. Juoksin metsässä kahden poron seurassa, saunoin ja söin makkaraa puukeinussa. Oloni oli hyvä.

Ja samalla hienoisen haikea. Myönsin itselleni toivovani, että joku olisi jakanut elämäni. Että joku olisi nukkunut vieressäni sielläkin, keskellä ei mitään. Ei ollut mitään pakkoa löytää Kunhan Jokua - pärjäsin yksinkin - mutta haaveissani elämääni kuului Ei Kuka Tahansa.

Jos jatkaisin säätämistä Sankarin kanssa en voisi löytää elämäni miestä, sillä en minä voisi tutustua keneenkään oikeasti, jos samalla kuitenkin nukahtaisin Sankarin silittäessä hiuksiani. Ei siis todellakaan ollut kuin kaksi vaihtoehtoa: joko oikeasti ottaisimme Sankarin kanssa selvää olisiko meistä mihinkään tai emme enää tapaisi.

Olin edelleen skeptinen suhteemme, mutta kaikkea ei voi miettiä loppuun. Jotkut asiat on elettävä. Päätin siis: jos Sankari olisi valmis tutustumaan minuun, vetäisisin henkeä ja hyppäisin kalliolta. Jos Sankari sanoisi ei tai haluaisi jatkaa säätämistä, sanoisin heihei.

Nyt

"jos käännyt katsomaan
taaksesi, näetkö silloin eteen
asfaltti on armoton
alusta kompastua
kun ilmalento alkaa
on hyvä antaa sen tapahtua

kädet osuu maahan
ja ensimmäinen ajatus on olla
nousematta enää koskaan
luovuttaa suosiolla
jäisit vaan siihen eikä kukaan tulisi
tulisi yö ja kasvattaisit juuret maahan
tuntisit, sen sydän lyö
olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta
olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta"

(Tulivuoria, Pariisin Kevät)

...joskus puoli ihmisikäää sitten kirjoitin tarinan ihmisestä, joka halusi olla puu. Hän oli kyllästynyt ihmisyyteen, hän halusi olla puu.

Minä tiedän miltä hänestä tuntui.

Mutta toisin kuin hän, minä taidan herätä huomennakin ihmisenä ihmisten maailmaan.

Ei minusta taida olla puuksi.

Tämähän on kuin kohtaus B-tason leffasta

Sankari lähti samalla koneella, jolla Vinski ja minä palasimme. Kentältä poistuttaessa ei tarvitse ottaa montaa harha-askelta nähdäkseen lasin läpi lähtöporteille.

Lähtijöitä kuulutettiin portille. Vinski meni ulos. Minä harhauduin.

Pakkohan minun oli. Etsiä lasin takaa ruskeita hiuksia, ryhdikästä vartaloa. Pakkohan minun oli. Nähdä edes vilaukselta mies, joka asui päässäni.

Tunteeko ihminen, kun häntä katsotaan? Toivoiko, odottiko, arveliko Sankari minun olevan siellä?

Hän käänsi päänsä. Näki minut. Katsoin häntä. Kuin en olisi koskaan nähnyt ihmistä. Nostin käteni tervehdykseen. Hän nosti omansa.

Käännyin. Vedin perässäni matkalaukkua. Ovet aukenivat itsestään edessäni. Ilmassa oli taikuutta. Ulkona satoi vettä.

Vinski seisoi jo taksijonossa. Pysähdyin hänen viereensä. Olin jossain muualla.

- Halataan nyt kuitenkin vielä. Oli hyvä reissu. Kiitos.
- Kiitos itsellesi, sanoin.

Syitä ja seurauksia

Se oli hyvä reissu. Tulimme Vinskin kanssa hyvin toimeen, vaikka hengasimme melkeinpä koko ajan yhdessä - kaikkia ihmisiä ei jaksa katsella tunnista ja päivästä toiseen. Vinskiä jaksoi. Kaverina.

Kavereina reissuun oli lähdetty ja matkan aikana minun mieleni Vinskin suhteeen vahvistui - minä tykkäsin hänestä kovasti, viihdyin seurassaan, mutta ilmeni syy ja toinenkin, joiden takia en enää nähnyt hänessä potentiaalia muuksi kuin kaveriksi.

Niin, ja sitten oli se kolmas syy. Sankari. Mies, joka asui päässäni, piipitti puhelimessani ja piti panttivankinaan melkoista osaa sydämestäni.

Matkan aikana selvisi muuten myös, että Sankari oli syy siihenkin, että Vinski ilmaantui elämääni; Vinski oli kuullut minusta kuukausien saatossa tarinan jos toisenkin ja ajatellut, että meillä voisi hyvinkin olla jotakin yhteistä, ja kun hän sitten bongasi minut netistä, olivat keitoksen ainekset kasassa.

Kertooko yksi kosketuskin enemmän kuin tuhat sanaa?

Ensimmäistä kertaa ikinä minun kelloni soi ennen kuin Sankarin. Ei Sankarikaan osannut pitkäksi aikaa jäädä sänkyyn makaamaan ilman minua, vaan nousi hänkin.

- Hyvää matkaa. Pidä itsesi hengissä.
- Pidän. Sinä myös.
- Nähdään.

Sankari halasi minua lujasti. Me emme ehkä osanneet puhua sanoilla, mutta sanattomuuden me hallitsimme hyvin.

Puhuttiin. Nähtiin.

Vinskin kanssa puhuin pitkän puhelun. Hän oli vähintäänkin ristiriitainen - ensireaktiona hän kannusti Sankaria ja minua etenemään. Sitten hän muistutti, ettei Sankariin kannata luottaa. Viittasi muihin naisiin, siihen, että olen vain yksi monista. Merkityksetön.

En ottanut Vinskin sanoja sen suurempana totuutena kuin Sankarinkaan. Mutta en voi kieltää, etteivätkö ne olisi jollakin tavalla vaikuttaneet minuun.

Sankarin kanssa päädyimme suolle. Kuvaannollisesti olimme olleet siellä jo pidemmän aikaa, joten konkreettinen kävelyretki tuhansien hyttysten seurassa oli enemmän kuin paikallaan.

Sankari oli vakavissaan miettinyt sitoutunutta seurustelua. Että unohdettaisiin muut ja oltaisiin ihan oikeasti yhdessä. Mietimme mikä yhdessäolossamme muuttuisi, jos ottaisimme käyttöön sanan seurustelu. Pohdinnoissame oli yksi merkittävä ero: Sankari mietti tulevaisuutta, minä nykyisyyttä.

Kyllä. Kyllä minä halusin olla Sankarin kanssa, mutta (taas se MUTTA) minua mietitytti halusiko Sankari ihan oikeasti olla minun kanssani vai eikö hän vain osannut päästää minusta irti - en halua sinua, mutten halua kenenkään muunkaan saavan sinua? En ollut aivan varma uskalsinko uskoa Sankarin tunteisiin. Enkä ollut varma oliko suojuksia enää mahdollista tiputtaa, kun niitä oli pidetty yllä niin kauan.

Vinskiltä tuli illalla tekstiviesti seuraavan aamun lähtöön liittyen. Sankari sanoi hyvää yötä ja nukahti viereeni.

Joo, voitas ehkä puhua. Joo, pitäis varmaan nähä.

Vinski:
"Huomenta. Hyvä, että pääsit ehyenä perille. Tuli eilen aika paljo taas ajateltavaa. Voitas ehkä puhua asioita ihan äänen kans joskus illempana tai viimeistään matkalla f2f...? Alkaa tuntuun, että tässä on sopassa mukana ja alan oleen aika pihalla kuvioista samalla."

Sankari:
"Moi. Onko huono olo? Krapulallisesti, tarkoitan. Pitäis varmaan nähä niin ei tarvis vatvoa turhaan. Kaveri tulee tänään mulle asumaan, mutta kerkenen silti, illemmalla."

Sota on päättynyt. Palatkaa Pariisiin.

Sankari oli soittanut Vinskille ja maininnut minun olevan viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Vinski oli todennut siihen, että hän tiesikin sen jo, ja kertonut sitten, että tunnemme toisemme ja että olemme lähdössä reissuun yhdessä.

Puhelin alkoi piipittää:

Rara Vinskille:
"No mitä se sano?"

Vinski:
"Oli se vähä paineessa, eikä ehkä ihan vähääkää. Kyllä teillon varmaan aika paljon puhuttavaa, kun molemmat pidätte selvästi toisistanne."

Sankari:
"Joko oot päissäsi ja levität kauhua kaupungilla? Taidan tukea sua sivustasta muutamalla III-kranaatilla. Lähdet sitten reissuun mun kaverin ja samalla konsultin kans? Hmm. Yllättävää. Ei kyllä selkeytä mitään, mutta kirkastaa ajattelua. No, hauskaa iltaa jos et jo nuku :-)"

Rara:
"En nuku. Vielä. Ei ollut tarkoitus pölliä sulta konsulttia, pahoittelen. Absurdia. En ole kyllä saanut kauttansa mitään ylimääräistä taustatietoa. Mutta minäpä jatkan lärvejä, jos vaikka saavuttaisi tavoitteen joskus. Illan jatkoa."

Sankari:
"Ei se konsulttius mitään, älä vaan vie kaveria (miten sekin onnistuisi?). Ollaan tunnettu muistaakseni ainakin 28 vuotta. No, kyllä tämä soppa tästä kirkastuu. Tai suurustuu. Tieto ei lisää kuin tuskaisuutta."

Rara:
"En vie kaveria. Eikä se ole edes vallassani. Mutta voinen olla kaveri kaverisi kanssa viemättä häntä sinulta. Periaatteessa. Jos en käytännössä, niin ei. Toki sinulla on etuoikeus Vinskiin kuitenkin."

Väliin piipitti Vinski:
"Hai, et sorppa, ku vielä häirin. Musta tämä soppa on aika koominen kyllä. Elämä on omituista... Todella omituista..."

Ja sitten taas Sankari:
"Mikä lienee humaltumisen aste nyt? :D Vapaat ihmiset tekevät kuten tahtovat. En minä ala ketään neuvomaan, kävi miten kävi. Huomasin vain mustasukkaisuuden peikon itsessäni, harvinaista ja siksi hälyttävää. Tiedon puutetta. Oikea-aikaisen sellaisen. Itse tiedätte mitä teette."

Rara:
"Keskivaikea humallus? Ei lärvit kuitenkaan. Vielä. Mustasukkainen Vinskistä vai minusta vai molemmista? Tietoisesti kukaan tuskin tietää tekemisiään, minä en ainakaan. Ketään ei ole tarkoitus loukata. Ja tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla? Hakis lisää juotavaa."

Sankari:
"Sinusta."

Rara:
"Tuo on aika paljon."

Sinusta.

Minä tuijotin sitä sanaa ja kyyneleet nousivat silmiini.

The Lärvit

Ennen reissua kalenterissani oli vielä yksi merkintä; lärvit. En ole erityisen viinaan menevä, eikä minua useinkaan pääse bongaamaan humaltuneessa tilassa. Työkavereiden kanssa oli kuitenkin ennen kesälomille jäämistä kypsynyt ajatus riehakkaan kosteasta ulkoillasta ja minusta tuntui, että krapula voisi olla ihan virkistävääkin vaihtelua - jos saisin hankittua oikein huonon olon, voisin keskittyä tekemään kuolemaa vessan lattialla sen sijaan, että hauduttaisin suhdesoppaa.

Krapulaa edeltää kuitenkin useimmiten laskuhumala, ja sitä puolestaan nousuhumala loistavine ideoineen. Jo ensimmäisen siiderin (joka taisi olla viinipullon kokoluokkaa) jälkeen, tulin siihen tulokseen, että Sankarin pitäisi saada tietää matkaseurani henkilöllisyys ennen reissua. Laitoin Vinskille viestiä asiasta.

Jonkun ajan kuluttua Vinski vastasi: nyt tietää.

"The price of getting what you want, is getting what once you wanted."

Sankari oli siis löytänyt tunteet. Ne eivät olleet samoja tunteita kuin Valtavien Tunteiden Naiseen kohdentuneet, mutta jonkinlaisia kuitenkin.

Enkä minä tiennyt mitä tehdä. Olin varautunut heittämään miehen parvekkeelta, mutta en sitten pystynytkään siihen. Kuinka olisin voinut, kun toinen katsoi minua ja sanoi minun muuttuvan koko ajan kauniimmaksi hänen silmissään. Halusin heittää. Halusin sen miehen.

Sankari tiesi, että olin lähdössä reissuun, mutta ei sitä kenen kanssa. Eihän hän edes tiennyt, että tunsin Vinskin. Ja koska olin luvannut Vinskille olla mainitsematta häntä Sankarille, en voinut ottaa asiaa esillekään. Tilanteessa oli liikaa muuttujia. Tarvitsin aikalisän.

Sankari oli lähdössä reissuun samana päivänä, jona Vinski ja minä olimme palaamassa. Sen jälkeen menoja oli puolin ja toisin niin, ettemme seuraaviin kolmeen viikkoon ehtisi kovin helposti nähdä. Ehdotin, että miettisimme tuon ajan tilannetta emmekä kolmen viikon kuluttua tavatessamme poistuisi huoneesta ilman ratkaisua siitä oliko suuntamme eteen vai taakse.

Ehdotus sopi Sankarille ja niin ympäröin kalenteristani elokuisen tiistain.

Sekoitat konseptini, mies.

- Minusta tuntuu, että mä olen sekoamassa sinuun, sanoi Sankari ja katsoi minua silmiin.

Entäs luovat ratkaisut? Jos olisikin ottanut ovikellosta patterit pois.

Toivoin, että Sankari laittaisi pisteen koko hommalle. Koska se olisi järkevää.

Toivoin, että Sankari sanoisi haluavansa minut. Koska oli Rara, joka oli halunnut sitä paljon ja koska se Rara asui minussa, edelleen.

Järki tarttui minua taas olkapäistä ja muistutti rauhallisella äänellä, että kaikki puhui Sankaria vastaan. Ihan kaikki. Paitsi seksi.

Eikä Järki siltikään saanut minua täysin vakuutetuksi. Pelkäsin, että haluaisin kuitenkin koskea, silittää, hengittää, pitää kiinni. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin koko tilannetta.

Ovikello soi. Oli aika lakata pelkäämästä ja kohdata tilanne.

Kritiikin ja kommentoinnin kirjallinen osuus

Ennen kuin pääsimme huutoetäisyydelle, sain postia:

"Mulla(kin) lukee kalenterissa keskiviikon kohdalla "Raran lärvit". Siitä lähdetään rakentamaan tätä juttua aikatauluineen, siten, ettei kenenkään tarvi turhaan juoda.

Ensinnäkään, minua ei kiinnosta rastit seinässä, tilastot (näissä asioissa), teeskentely, sanahelinä, suunnitelmallisuus tai kenenkään pilkkominen pelkiksi ominaisuuksiksi. Tyytymättömyys, vaikeus, hankaluus, kommunikoimattomuus, tuppisuisuus. Kerääminen, keräily, keräiltävyys, keräilysarjat. Ei.

En halua olla tyytyväinen? Olenko masokisti? Tottakai haluan olla tyytyväinen, mutta tyytyväisyys on nykyään vaikeampaa kuin 90-luvulla. Huomattavasti vaikeampaa kuin 2005. Kun tiedän, mitä elämä voi(si) olla, miksi tyytyisin mihinkään muuhun? Tähän on heti mainittava, että sun kans oon kokenut joskus hetkellisesti fiilistä, jota en uskonut enää olevankaan; kokonaisvaltaista onnellis-arvostavaa oloa naista kohtaan. Usko tai älä, vain minä sen tiedän.

Valmistusaineissasi on tosiaankin hiven itserakkautta, en sano, että sitä olisi liikaa, mutta sen verran että sen tunnistaa ja maistaa. Et kuitenkaan olle liian ylpeä. Parempi sekin olisi kuin kynnysmatto, joita näyttää olevan kadut täynnä.

Jostain syystä olemme edelleen hiukan varautuneita kun "puhumme" kasvotusten (säästä). Tämäkin on vaikuttanut väleihimme paljon (ei se sää).

Täysillä eteenpäillä tarkoitin sitä, että koin/koen olevani seurustelun kynnyksellä (tai kynnöksellä?) ja on mentävä jonnekin, paikoilleen ei voi jäädä. Et tunne mua vielä puoliksikaan, se, mitä on näkemättä, johtuu osaltaan sun kodin vankeudesta, yhteisesti päättämästämme puolikaasulla/-valoilla ajosta, pelkästä säästä puhumisesta, suojista ja suojauksista ja ties mistä.
Oon siis miettinyt näitäkin asioita, mitä, millaista se olisi, mihin johtaisi? Koen, että omasta puolestani on/oli, ainakin teoriassa, aineksia täysipainoiseen ja vakavaan juttuun, sellaiseen, joka jopa johtaisi johonkin. Siksi oli mietittävä.

En väistä kysymyksiä, ehkä en vain pysty vastaamaan kaikkiin niihin. Kysymysmerkit eivät liity vastuunkantoon, vaan ilmaisumuotoon. En juokse karkuun mitään. Olen sujut itseni kanssa. Olenko katkera elämälle? Vähän kai, mutta se ei hallitse arkeani. Ei oo tunteiksi luokiteltavia (minun kategoriani) tunteita näkynyt vaikka oon koittanut tutustua naisihmisiin tosissanikin muutaman vuoden ajan.

On mulla tunteita sua kohtaan. Miten voisi olla toisin? Miten voisikaan suhtautua välinpitämättömästi olentoon, joka kävelee roskakatosta kohti tehokkaan näköisesti, valtavaan polkkatyynyyn verhoutuneena? Ekatreffeilläkin olit kuin suoraan lastensadusta, nyt sen vasta näen. Puolukka tai mansikka oli sulla päässä silloin, muistan kyllä. Niin. Ja näytit samalle kuin lapsena. Huono siinä on tunteetonta näytellä.

Ongelmani on siinä, etten halua tyytyä yhtään vähempään kuin mitä silloin koin. Ongelmana on se, etteivät ihmiset ole koskaan samoja. Tunteet eivät ole samoja. Tilanteet tai olosuhteet eivät ole koskaan samat. Mitä vittua sitten oikuttelen, odotan Täydellisyyttä enkä osaa elää elämääni? Kerropa se. Kun ei tunnu riittävän hyvältä, ei tunnu oikealta. Ei tunnu väärältäkään, mutta se voi olla pienestä kiinni. Siinä on mun ongelma, en osaa tyytyä mihinkään, pitää vaatia kuuta taivaalta ja mielellään vähän päälle. Aika hiton paljon vähän.

Ei sulla oo käsitystä siitä miten osoitan tunteitani tai näytän niitä hyviäkin puolia. Osaatko kuvitella, että olin (nykyäänkin harva-osa-aikaisesti) herkkä ja tunteellinen poika? Toisaalta, eipä sustakaan paljoa saa irti ellei itse tee ensin, tämä varmaan hidastaa/hidasti kommunikointiakin? Rapsuta mun selkää niin näytän oman rapsutukseni?

Ei mulla oo tarvetta analysoida sua puhki. Enkä yhäkään oo pelimies. Tykkään naisista, mutta eivätkö kaikki miehet? Mulle riittää yksi nainen jos tämä on oikeanlainen ja kannenalus/korimalli/toiminta kohdillaan niinkuin pitääkin.

Jos jatkan nirsoilua ja jään yksin, se on sitten niin. Haista elämä vittu! En ala nöyristelemään olematonta kohtaloa, jos onnistuu niin hyvä, jos ei, voi voi. Pärjään yksin varsin hyvin, välillä se on paskamaista, mutta kyllä sen kestää. Naisia on maailma täynnä, mutta rakkautta ei kai vieläkään voi tilata netistä?

Eikä ollut kovasanainen sun posti, oon lukenut pahempiakin. Lukenut vaikka on kipeää tehnyt. Ennemminkin koko posti oli kuin johdanto, josta puuttui huipennus. Huipentelemmeko asian loppuun ennen Lärvejä?

Sankari

PS. Osaako se Poika mennä nukkumaan jos on tuttuja vieraita kylässä? Monelta saa tulla?"

Yritin siis vaihteeksi totella järjen ääntä

Ehdotin Sankarille, että pitäisimme välienselvittelyn, osa N, alkuviikosta. Sanoin kirjoittavani pohjustukseksi novellin sähköpostiinsa. Vinski oli pyytänyt, etten puhuisi Sankarille hänestä, enkä siis maininnut tätä juonenkäännettä kirjelmässäni.

Sankari luki postini ja sanoi, että hänellä on siihen paljon kommentoitavaa ja kritisoitavaa. Sovimme, että huutaisimme toisillemme lähitulevaisuudessa.

PIMEYDESSÄ

Hän nosti päänsä ja käänsi katseensa ylös.
Sinä yönä taivaalla ei ollut tähtiä eikä kuuta.

Hän oli odottanut yötä.
Sitä tai jotain toista.
Pimeässä näki paremmin.

Sokeuteen kyllästyneenä hän nosti päänsä ja nyrkkinsä.
Hengitti hiljaa, kuunteli pimeyttä, katseli yötä.
Kun kukaan ei hyökännyt, hän laski nyrkkinsä,
muttei leukaansa, ja otti ensimmäiset askeleensa.

Askeleet muuttuivat juoksuksi, hengitys ääneksi.

Sinä yönä hän ei paennut mitään, ei edes itseään.
Yönä, jona taivaalla ei ollut tähtiä eikä kuuta.

Kärrynpyörin kohti ryteikköjä

Vaikka olinkin sanonut Vinskille - ja samalla jälleen kerran itselleni - ettemme olleet Sankarin kanssa sitoutuneet toisiimme ja että saimme huristaa niin monirattaisilla kärryillä kuin ikinä ehdimme, korpesivat Sankarin kärryt minua jossain määrin. Montako naista sillä oli? Ja millä syvyysasteilla? Olinko kummempi kuin kymmenet muut?

Enkä minä luottanut Vinskiinkään täysin. Pidin edelleen mahdollisena, että kuvio oli juoni saada minut heittämään Sankari parvekkeelta. Ja kun olisin sen tehnyt, vedettäisiin matto jalkojeni alta ja naurettaisiin maassa makaavalle.

Olin vähän surullinen, hieman peloissani, mutta päätin silti ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Katso peiliin ja puhu.

Viikon päästä olisimme jossakin kaukana, minä ja Vinski. Ajatus tuntui yön yli nukkumisen jälkeenkin hyvältä. Matkapäätös oli tehty kaveripohjalta, mutta ajatus siitä, että olisi aika heittää Sankari parvekkeelta alkoi kypsyä mielessäni.

Kysyin itseltäni tahdoinko Sankarin vielä. En taida tahtoa, oli vastaus. Jokin jäyti silti vielä vähän, joku huuteli ja jossitteli. Joku toinen - jämerämpi ja päättäväisempi ääni, järjen ääni? - otti minua hartioista kiinni, katsoi suoraan silmiin ja kysyi:

- Oikeasti, kun se on ollut säätämistä ja hemmetin vaikeaa, kyräilyä suojien takana koko ajan, voiko se siitä miksikään muuttua? Oikeasti, rehellisesti?
- Tuskin, vastasin katsetta väistellen.

Itkin. En oikein tiennyt mitä itkin. Se ei ollut iloa eikä surua. Ehkä se oli toivoa. Toivoa siitä, että asioilla on taipumus järjestyä.

Mitäpä sitä kaikkia päätöksiä sen kummemmin harkitsemaan tai analysoimaan.

Vinski otti tilanteen puheeksi. Kuvioni arveluttivat häntä. Hän ei halunnut olla kolmas pyörä. Sanoin, ettei tarkoitukseni ole leikkiä hänellä. En itsekään halua olla kakkosvaihtoehto enkä pikkukivake, joten en odota, että kukaan muukaan siihen rooliin ryhtyisi.

- Et halua olla pikkukivake? Ehkä sun pitäis joskus puhua jonkun kanssa. Kärryissä voi olla useampi kuin kolme ratasta.
- Mä sanoudun irti koko sopasta. Sä olet hyvä ihminen, toivottavasti saat asiat selvitettyä, Vinski jatkoi.

Ehkä olisi ollut parempi antaa Vinskin mennä, mutta siihen minä en pystynyt. Kerroin mitä ajattelin Sankarista, miten olin tilanteen kokenut ja kuinka sen siinä hetkessä koin. Kerroin, että minusta tuntui, että voisin pitää Vinskistä. Paljon.

- Musta ei tuntuisi hyvälle, jos meistä tulisi jotain tämän takia.
- Tämän takia? kysyin.
- Sen yhen. Tämän tilanteen. Mä haluaisin, että musta tykätään mun itseni takia.
- En minä pidä sinusta tämän tilanteen takia, vaan siitä huolimatta!

Ja niin unohdettiin puheet siitä, että Vinski poistuisi takavasemmalle. Sen sijaan lisättiin soppaan vähän tabascoa. Vinski nimittäin tarjoutui kesälomamatkaseuraksi ja minä otin tarjouksen vastaan. Eikä keitosta jätetty tältä osin hautumaan - sähköpostiini tipahti seuraavana päivänä vahvistus lennoista ja hotellista.

Eräänä keskiviikkoiltana

Sankari pyysi audienssia. Soin sen hänelle.

Sankari otti itse tilanteemme puheeksi. Hänen nähdäkseen oli (taas) vain kaksi vaihtoehtoa: mennä joko täysillä eteen tai täysillä taakse. Hän ei kuitenkaan itsekään tiennyt mitä halusi:

- Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä eikä helppo.
- Mitä sä ajattelet? hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Mä taidan olla hukassa. En tiedä enää mistään mitään, sanoin.
- Tiedäthän sä, ettet ole ainoa vaihtoehto, jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen.

Tunnelma oli varautunut.

- Mä päätin jo, ettei nähdä enää, sanoi Sankari.
- Mutta tilanne muuttuu aina hankalaksi, kun sut näkee. Sussa on ominaisuuksia, joita ei löydy kenestäkään, mies jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En mä halua olla sellainen ratkaisu, joka otetaan, koska minussa on ominaisuuksia, joita ei löydy muista. En mä halua olla joku rasti ruutuun -tehtävä. Mä haluan olla enemmän kuin ominaisuuksieni summa!
- Mä en varmaankaan ole puhunut tarpeeksi selkeästi. En mä tota tarkottanut. Täytyy olla tunteitakin, kun tässä on jo puoli vuotta mennyt.

Joskus on parempi olla hiljaa. Puhumatta. Vartalomme eivät välittäneet, ettemme tienneet mitä toisistamme ajattelimme tai mitä toisiamme kohtaan tunsimme. Kehomme halusivat kiinni toisiinsa.

Nukahdin Sankarin viereen ajatellen, että tämä oli viimeinen kerta. Että tämä olisi viimeinen yömme yhdessä.

Eräänä keskiviikkoiltapäivänä

Vinski osti meille vielä jäätelöt. Kun ne oli syöty, oli aika sanoa heippa.

- Palataanko asiaan? kysyi Vinski.
- Palataan, vastasin.
- Oli kiva nähdä, sanoimme molemmat yhteen ääneen.

Vinski ei - toisin kuin Sankari - ollut ulkoisesti sitä miestyyppiä, johon kiinnitin ensisijaisesti huomioni, mutta hänellä oli kaunispiirteiset ja ystävälliset kasvot. Vinski oli rauhallinen ja mukava. Hänen seurassaan oli helppo olla.

Paina pääsi tyynyyn tähän, halaa minua vähän.

Olin väsynyt, sekava ja pahalla tuulella. Missään ei ollut mitään mieltä eikä järkeä.

Vinski kiinnosti minua, mutta en ymmärtänyt kuinka hänelle saattoi olla OK hakeutua seuraani.

Sankari sitten. Olisin halunnut päästä hänen päänsä sisälle, jotta olisin nähnyt oliko siellä mitään todellista minua kohtaan. Vinski sai minut uskomaan, ettei ollut.

Minä en tiennyt. En todellakaan tiennyt mistään mitään enää. Jos koskaan olin tiennytkään.

Menin nukkumaan. Yksin.

Kun vastaukset synnyttävät uusia kysymyksiä

Kysyin Vinskiltä mikä minä hänen nähdäkseen olin suhteessa Sankariin. Hän ei alkuun ymmärtänyt kysymystä. Täsmensin itseäni ja tiedustelin eikö häntä häiritse se, että tunnen Sankarin. Kesti vielä hetken ennen kuin Vinski pääsi kärryille ja tajusi, että Sankari ja minä olimme edelleen tekemisissä keskenämme. Hän oli hämmentynyt. Ei ollut tullut ajatelleeksi.

- Ei helvetti.
- Mä en ymmärrä miksi kukaan nainen kiinnostuisi Sankarista. Se ei välttämättä ole ihan sitä mitä se esittää, Vinski jatkoi.

Saippua vaahtoaa

- Sattuma vai testi?
- Sattuma. Tai kyllä mä heti siitä profiilista ajattelin, että se voisit olla sinä. Halusin, että tiedät, että mä tiedän, mutta ei meidän tartte siitä sen enempää puhua.

Eikä siitä puhuttu sillä erää sen enempää, mutta pääni raksutti ja naksutti:

Sankari ja minä emme seurustelleet, emme olleet sitoutuneita toisiimme. Se oli molemmille täysin selvää. Minulla ei ollut tässä suhteessa lojaliteettia Sankaria kohtaan, mutta eikö hänen kaverillaan kuitenkin pitäisi olla. Eikö se ole kirjoittamaton sääntö, että kaverin naiseen - vaikka sitten epäviralliseen - ei kosketa?

Mietin vaihtoehtoja:

1) Sankari on sanonut, että olen vapaata riistaa. Kenties jopa mainostanut minua kavereilleen saadakseen minut pois jaloistaan pyörimästä.
2) Sankari ei ole päivittänyt tilannetta; hän on aiemmin kertonut, ettemme tapaile enää ja jättänyt sanomatta, että tapailemme sittenkin.
3) Kyseessä on kummallinen testi tai muu viritys.
4) Sankarin ja Vinskin välillä ei ole normaalia lojaliteettia.

Nyt

Huomaan, että minun on vaikea ajatella joitakin tapahtumia, ajatuksia, tekoja, sanottuja sanoja. Vaikea kirjoittaa niistä. Tekisi mieleni puristaa silmät tiukasti kiinni ja painaa kädet korville. Antaa olla ja unohtaa. Polttaa päiväkirjat, tuhota sähköpostit ja tekstiviestit. Kaikki.

Mutta minähän kirjoitan tämän loppuun (mihin?). Uhallanikin kirjoitan. Vaikka se mitä kirjoitan, olisi totta ainoastaan minun silmissäni.

Minä kirjoitan tämän loppuun, ja viimeisen pisteen jälkeen minä keitän itselleni pannullisen teetä.

Maailma on liian pieni

Se, jolle vastasin, jonka profiili on mielenkiintoinen, vastasi takaisin ja pian siirryimme reaaliaikaiseen kirjalliseen viestintään. Kommunikointi oli sujuvaa, helppoa ja hauskaa. Me olimme samalla taajuudella. Juttumme menivät yksiin.

Kunnes:

- Hei, voin olla väärässäkin, mutta taidat tuntea erään Sankarin.
- Taidan tuntea.

Kysymyksen, vai toteamusko se oli, myötä tiesin kenen kanssa juttelin. Keskustelukumppanini oli sama mies, jolle Sankari oli hehkuttanut minua ekojen treffiemme jälkeen. Sama mies, jolle Sankari sanoi puhuneensa minusta silloin kerran koko illan.

Mies, jota Sankari kutsui parhaaksi kaverikseen.

Häivähdyksiä

Kerroin Sankarillekin saaneeni viestin veljeltään. Sankari pysähtyi hetkeksi, mutta piti pokkansa loistavasti. Ehkä ilmassa oli häivähdys hämmennystä.

Seuraavana päivänä puhelimeni piippasi - Sankari kertoi veljensä tunnustaneen erheensä itsekin. Ehkä viestissä oli häivähdys helpotusta.

Vastauksia

Mutta unohdetaanpa Sankarin veli hetkeksi ja keskitytään siihen toiseen viestiin. Viesti oli kiinnostava ja sen takaa löytyvä profiili erittäin kiinnostava - kuin minua varten tehty.

Vakaat päätökset on tehty rikottaviksi. En voinut olla vastaamatta viestiin.

Vastasin Sankarin veljellekin - en siksi, että olisin suunnitellut alkavani hänen kanssaan millekään, vaan lähinnä tilanteen absurdiuden takia. Totesin maailman olevan pieni. Saatuani hieman myöhemmin sataprosenttisen varmuuden siitä, että kyseessä ihan oikeasti oli unikaverini velipoika, kerroin sen hänellekin: sinä olet Sankarin veli, minä olen Rara - ja vaikka moraalini onkin joustava, meni rajani siinä.

Kun maailma on pieni

En ollut hetkeen uhrannut ajatustakaan nettideittailulle. Hommassa ei enää ollut uutuudenviehätystä, eikä oikeastaan muutakaan viehätystä. Profiilini oli kuitenkin edelleen olemassa. Uhallanikin annoin sen olla - mehän emme Sankarin kanssa seurustelleet.

Lomaa edeltävä työpäivä oli lähinnä ajan ottamista hengiltä ja niinhän siinä sitten kävi, että surffilautani otti omia aikojaan suunnan erinäiselle sivustolle. Ainahan siellä saattoi piipahtaa, vaikka olinkin päättänyt olla vastaamatta enää kenellekään.

Uusia viestejä oli kaksi. Tuijotin ruutua ja aivoni laskivat vimmatusti yhteen yksityiskohtia ja informaation murusia. Ponkaisin ylös tuolistani ja säntäsin viereiseen huoneeseen. Nauroin ääneen. Kollegani katsoi minua kysyvästi.

- Arvaapa kuka oli laittanut mulle viestiä kaksneljässä? Sankarin veli!

Keittiössä voi joskus tehdä muutakin kuin juoda teetä

Keitin perunoita Sankarin tuoman kalan kaveriksi. Kala oli herkullista - maailmassani voisi hyvinkin olla tilaa miehelle, joka pitäisi minut kalassa. Uusia perunoita mutustellessani mietin pitäisikö minunkin ajatella vakavia, siirtyä hetkeksi nykyhetkestä pitkään tähtäimeen.

Ajatuksesta tekoihin, siis ajatteluun: voisiko Sankarin kanssa oikeasti olla? Minua epäilytti miehen arjensietokyky enkä ollut aivan varma oliko hän tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Osasiko olla tyytyväinen. Monta muuta puutetta olin valmis katsomaan sormien läpi, mutta tyytymätöntä miestä en toista kertaa ottaisi. Enkä tarkoittanut tyytyväisyydellä tyytymistä (sekundaan), vaan sitä omasta itsestä nousevaa onnentunnetta.

Sanon sulle hyvää yötä

Sankari ilmestyi oveni taakse tuliaisten kera. Hyviä kaloja, hyvällä naiselle.

Hyvää oli myös seksi. Nautinnollista. Hikistä.

- Sepä oli vallan mukavaa, sanoin.
- Alkaa olla tarpeeksi harjoitusta.

- Jokin tässä nyt mättää, Sankari jatkoi. Positiivisessa mielessä siis. Mä olen miettinyt koko ajan ja jatkuvasti mitä mä susta ajattelen. Sä olet vaikea ihminen!
...kai sitä parissakymmenessä vuodessa tietää.

Minä en miettinyt koko ajan enkä jatkuvasti. En ajatellut vuosia enkä vuosikymmeniä. Siinä nykyisyydessä minulla oli hyvä olla. Sankarin vieressä oli hyvä nukkua.

Pieniä päätöksiä

Deittinelonen mielenkiinnosti minua ja olisin mielelläni nähnyt hänet uudestaan. Minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni, että Sankari oli se mies, joka päässäni pyöri. Mies, jota minulla oli ikävä. Jota halusin koskea.

Deittinelonen oli oikeasti kiva ja muutenkin mukava, enkä halunnut sotkea häntä soppaani. Jotkut keitokset on lusikoitava itse. Kerroin hänelle siis, että olisin mieluusti nähnyt hänet uudelleen, mutta en voi, koska yksi juttu on katsottava loppuun ennen kuin voin alkaa kenenkään muun kanssa millekään.

Päätin myös kysyä Sankarilta miksi me emme seurustele. Hämmästyttävän simppeli kysymys, jota en koskaan ollut tullut esittäneeksi sen enempää hänelle kuin itsellenikään.

Lisäksi päätin lopettaa nettideittailun. Eivät muut miehet tuntuneet tilannetta ainakaan selkiyttävän.

Kun maailmakaikkeus käskee, on parempi totella

Rationaalinen Rara laati hienon listan asioista, joita halusi romanttissävytteisestä ihmissuhteesta:

Hän halusi, että hänellä olisi hyvä olla. Hän halusi keskusteluja, tekemistä, kokemista, jakamista ja (hyvää) seksiä. Hän halusi, että olemiseen voisi kivuttomasti yhdistää faktat ja reunaehdot - Poikasen. Hän halusi keskittyä yhteen ihmiseen kerrallaan ja olla kumppaninsa ainoa nainen. Hän halusi olla nyt, ilman ajatuksia tulevaisuudesta tai ikuisuudesta.

Hieno lista.

Rationaalinen Rara ei kuitenkaan ollut ainoa Rara. Oli sellainenkin lintu, joka huusi kovaan ääneen haluavansa rakastua Sankariin. Rara joka raakkui, ettei millään muulla ole mitään väliä kuin sillä, että hän saisi rakastua Sankariin.

Taisi Raroja olla muitakin. Yhteistä kaikille oli se, että he seisoivat kallion kielekkeellä, katselivat alas ja miettivät mitä tehdä.

Minä seisoin, katselin ja mietin. Toivoin, että olisin voinut (uskaltanut) avoimesti rakastua Sankariin. Että olisin voinut hypätä jyrkänteeltä ja katsoa kuinka käy. Se tuntui paljon yksinkertaisemmalta kuin vaihtoehtoisten alastulomahdollisuuksien kartoittaminen.

Minusta tuntui, että maailmankaikkeus yritti pakottaa minut miettimään, mitä oikeastaan haluan.

Ekojen treffien päätteeksi Deittinelonen pyysi minut toisille. Sanoin kyllä. En siksi, etten olisi osannut sanoa ei suoraan päin naamaa, vaan koska halusin nähdä hänet toisenkin kerran. Hän ei nimittäin ollut ihan kiva. Hän oli kiva.

Haluan sinut ja jotain ihan muuta

Väsytti. Sillä tavalla kuin sateisen helteisenä päivänä väsyttää. Teki mieli laittaa Sankarille viestiä, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. En halunnut sanoa mitään läpälässyä, en jaksanut kysellä mitä mies tekee enkä halunnut pyytää häntä kylään.

Mietin oliko meillä mitään yhteistä. Tai paremminkin: oliko meillä mitään. Oliko muuta kuin se, että Sankari tuoksui hyvälle, tuntui hyvälle ja maistui hyvälle. Ja se, että pelkkä hänen läheisyytensä riitti siihen, että halusin häntä fyysisesti. Sekä se, ettei hän ollut keskiluokkainen normimies.

Olihan siinäkin jo. Mutta olisiko parempi viettää aikaa jonkun sellaisen kanssa, joka voisi olla todellinen. Jonka kanssa oleminen voisi olla helppoa ja yksinkertaista. Sitä minä mietin.

Jo kauan sitten olin sopinut seuraavaksi päiväksi treffit Deittinelosen kanssa.

Haastetta kerrakseen

"Sulla on edelleen hyvä perse ja kaunis mieli. Sekoitat konseptini, nainen."

Niin. Mutta se, että konseptit on saatu sekaisin ei riitä. Ne pitäisi saada johonkin järjestykseenkin.

Melkein kuin oikea pari

Minun laittaessani aamuteetä kahdelle Poikanen pyysi Sankaria auttamaan junaradan rakentamisessa. Kurkistin varovasti olohuoneen puolelle Sankarin tehdessä työtä käskettyä.

Se mies taisi tosiaankin olla hauska, sillä minua hymyilytti.

Edellisenä iltana emme olleet sivunneet sanallakaan määrittelyurakkaamme. Olimme vain. Yhdessä. Rennosti. Hyväntuntuisesti.

I don't want to drown in your eyes so I keep mine closed

Jotkut hetken kestävät kauemmin kuin niiden kellon tai kalenterin mukaan pitäisi. Jotkut hetket jäävät leijumaan ilmaan, vaikka olisivat jo menneisyyttä.

Seuraavana päivänä elin edellisen yön uudelleen useampaankin kertaan. Siinä oli ollut jotain poikkeuksellista.

Minä tiesin, että voisin ihan oikeasti rakastua Sankariin. Voisin jopa rakastaa häntä. Mutta en ollut ollenkaan varma tekisinkö sitä, koskaan.

Kun kaksi ihmistä ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi

Sankari kysyi nukuskeltaisiinko taas. Minä vastasin myöntävästi.

Mies saapui paikalle kahden olusen kanssa, minulle hän oli huomaavaisena sankarina ostanut siiderin. Hän istui keittiön pöydän ääreen ja avasi oluen. Minä seisoin varpaillani (pieni on kaunista, mutta pienehköt eivät aina yllä joka paikkaan) ja mietin mikä juttu tämä nyt sitten taas oli - päätöstilaisuus ilman ennakkovaroitusta?

Sankari hörppäsi oluttaan. Hänellä oli kuulemma mielessään joku ajatus. Odotin. Ajatus ei tullut ulos. Sen sijaan mies kertoi minulle mustasta pässistä, joka kiusasi häntä päiväkotimatkalla. Minä kuuntelin tarinaa ja mieleni teki sanoa Sankarille, että hän on hauska. Minua nimittäin hymyilytti, kun katsoin häntä.

Ennen nukuskelemista Sankari silitteli minua. Makasimme vastakkain, ihan lähekkäin, mutta riittävän kaukana katsoaksemme toisiamme silmiin.

Minulla oli mielessäni ajatus. Ajatus siitä, että tältäkö tuntuu rakastua. Ja sillä ajatuksella oli kaverikin. Ajatus siitä, että se mies, joka silitti korvaani tuntui erittäin oikealle.

Mutta en minä sanonut sitä ajatusta ääneen. Kaverinkin piilotin komeroon ja käskin olla ihan hiljaa.

Päätöstilaisuuden jälkeen, osa 2

Päätöstilaisuuden (osa kolme) jälkeisenä aamuna Sankari lähetti viestin, että oli mukava nukkua. Jo herätessäni olin ollut pihalla tilanteesta, viesti tiputti minut kärryiltä kokonaan. Pidimmekö etäisyyttä vai emmekö pitäneet? Mitä se mies oikein meinasi? Kuuluikoi edellispäivä kategoriaan nähdään kun panettaa liikaa vai olimmeko yrittäneet selventää asioita ja jos kyllä, niin mihin suuntaan?

Olin niin ymmälläni, että koko Sankari alkoi kyllästyttää minua. Tilanteeseen oli tultava muutos. Mutta oliko muutos enää edes mahdollinen - olimme hapuilleet jo kauan. En jaksanut pähkäillä asiaa, joten kysyin ihan suoraan näimmekö edellisenä iltana, koska panetti liikaa ja onko nyt tarkoitus jatkaa etäisyyttä.

"Mikä kärry? Hä? Joo, ei. Ei olla etiäisiä, siis jos ei haluta. Ollaan vaan problemaattisia. Mistä minä mitään tiedän? Sun vieressä on hyvä nukkua, sen verran tiedän."

Minua väsytti. Emme me voineet vain palata siihen mitä oli jo ollut.

Ai niin

Toisen ja kolmannen päätöstilaisuuden välissä, kun otettiin Sankarin halusta etäisyyttä, hän kirjaili minulle näin:

"Mitä helevettiä siis teemme? A) Tavataan kun pystytään, kyllä ne asiat siitä suttaantuu. B) Tavataan kun panettaa ihan liikaa, kyllä se vanha kunnon fysiikka meidät yhteen ajaa, kirjaimellisesti. C) Tavataan kun on tarve selvittää/selventää asioita puhumalla, puheen jälkeen/ennen: lue kohta B). D) Tavata ei, hampaat irvessä, kyllä se siitä unehtuu.

Välillä melkein vituttaa kun oot niin ristiriitainen persoona, en sano ettenkö itse olisi, mutta nyt ei puhuttukaan minusta. Suhtautumistani sinuun on välillä vittumaisen vaikea määrittää. Pyydä(n) anteeksi!

Näkisin, että olemme kuitenkin valitettavasti sen verran kiinnostuneita toistemme pers... persoonallisuuksista että silloin kun olisi aika sanoa hei hei, alamme huudella perään: " Anteeksi, voisinko vielä kysyä yhtä asiaa...", " Sulta unohtui tämä...", "Voisitko vielä jäädä yhdeksi xxx..." jne."

Nyt

On kolmenlaisia päiviä, tunteja ja minuutteja:

on niitä, jotka eivät palaa. Hetkiä, jotka unohtuvat ja uppoavat.

On niitä, jotka syystä tai toisesta palaavat mieleesi myöhemmässä ajassa, toisessa paikassa. Kerran, kahdesti tai ehkä jopa toistuvasti.

Ja sitten, sitten on niitä hetkiä, jotka ovat palaneet sinuun kiinni. Tatuoitu. Voit unohtaa ne hetkeksi, ehkä toiseksikin, mutta yhtä kaikki ne ovat sinussa. Ne ovat sinun. Aina.

Sunnuntai on minun. Sunnuntai on minun tatuointini. Polttomerkkini. Palovammani.

Päätöstilaisuuden jälkeen

Minä nukuin sinä yönä hirveän huonosti. En saanut unta. Horrostin. Enkä saanut enää uudestaan horroksen päästä kiinni Sankarin noustua viiden jälkeen (joillakin on epäinhimillisemmät työajat kuin toisilla).

Niin, Sankarin noustua. Vierestäni. Samasta sängystä. Taas kerran.

Päätöstilaisuus ei taaskaan mennyt ihan putkeen. Itseasiassa se ei tainnut olla päätöstilaisuus ollenkaan.

Palataanpa vielä hieman enemmän ajassa taaksepäin: ovikello soi. Sankari hymyili nähdessään minut ja mieleeni muistui lausahdus jostain kaukaa: "sä olet hauska. Kun mä näen sut, mua alkaa hymyilyttää."

Sankari kertoi konsultoineensa kavereitaan, mutta näistä ei ollut ollut apua. Eivät olleet sanoneet mitä Sankarin pitäisi tehdä, mutta olivat kuulemma alkaneet kiinnostua minusta Sankarin puheiden perusteella. Pyysin antamaan puhelinnumeroni kiinnostuneille - mikäs siinä, Sankarilla voisi hyvinkin olla mielenkiintoisia kavereita! Kaiken kaikkian Sankarin sanoma oli jotakuinkin: 'ei mulla ole nyt tarvetta mennä minnekään, kyllä kaikki suttaantuu.'

Minä olin ihan pihalla. Oli taas ryhdyttävä miettimään tilanne uusiksi. Mikä juttu tämä oikein oli ja missä minä seisoin? Olisiko parempi ottaa vauhtia ja hypätä parvekkeelta? Ei työntää Sankaria alas, vaan hypätä. Itse.

Sankarilla ei ollut tarvetta mennä minnekään, mutta minulla ei ollut enää valmiutta palata entiseen. Juttu oli määriteltävä jotenkin. Sankarille oli saatava rooli: nolla, vakipano tai poikaystävä (vakipanoksi en häntä halunnut, sen verran tiesin).

Päätöstilaisuus

Sankari palasi asiaan. Edessä olisi siis The Closure, osa kolme (season final), yhdeksältä tällä kanavalla. Kaverini alkoivat tosin olla sitä mieltä, ettei tv-sarjassani ollut enää mitään mieltä eikä järkeä.

Itse ajattelin, että hoidetaan nyt tämä alta pois ja hätistelin yhä sitä pientä räpistelevää toivonsädettä. Pyysin sitä menemään pois. Lentämään ennen ammutuksi tulemista.

Mietin elämääni elokuvana. Kuvittelin erilaisia skenaarioita; mitä kaikkea voisi tapahtua ovikellon soitua (eläisimme onnellisina elämiemme loppuun saakka, yhdessä vai erikseen?). Mietin, että jos tekisin tästä elokuvan, olisi oikeastaan aika hauska laittaa siihen useita erilaisia ovikellonsoimisenjälkeisiä fantasiakohtauksia, vaihtoehtoisia todellisuuksia ja lopettaa elokuva siihen hetkeen, kun ovikello todella soi.

Kesken pohdintojeni ovikello soi.

Kotona, omissa ajatuksissa.

Poissa oli ollut hyvä olla - en ehkä ollut päässyt karkuun itseäni, mutta ainakin olin saanut hieman etäisyyttä - mutta kotiin oli kiva palata.

Päätin (ja jätin itselleni mahdollisuuden pyörtää päätökseni), että Sankari saa olla se, joka palaa asiaan tapaamisen suhteen. Minä en kyselisi perään, vaikka toivoinkin, että tapaaminen hoidettaisiin päiväjärjestyksestä mahdollisimman.

Osa minusta yhä toivoi. Järki puolestaan sanoi, että tämä on nyt Finaali. Joku osa oli hämmentynyt; ensin puhuttiin, että meillä on kesä aikaa, sitten alkoikin hemmetin huopaaminen. Helpottunutkin olin; Sankarin vieressä oli hyvä nukkua, mutta koko ajan hän oli aiheuttanut myös enemmän tai vähemmän stressiä ja uskoin Finaalin vievän murheet mennessään. Osa minusta oli pettynyt; olin kai sittenkin toivonut Sankarista enemmän. Ja kaikkien tunteiden päälle, tai alle, minua pelotti vähän ja väsytti paljon.

Minkälainen maailma olisi ilman kännyköitä? (mietin vain)

Ympäristövaihdos läheni loppuaan. Kun olimme viimeisenä iltana ravintolassa syömässä, piipitti puhelimeni. Oletin Poikasen isän kyselevän jälkikasvunsa perään, mutta viesti olikin Sankarilta.

"Milloin sä tuut takaisin? Voitas joskus nähä."

Minulta meni ruokahalu. Vaikka en olekaan maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen, tuntui hieman kurjalta saada tieto siitä, että Sankari oli nyt valmis kolmanteen ja viimeiseen päätöstilaisuuteen - mistään muusta ei viestissä mielestäni voinut olla kysymys.

Minusta oli harmi, hirveä harmi, ettei meistä tulisi paria, mutta toisaalta tunsin helpotusta siitä, että asia saataisiin poikki ja pinoon. Ja samalla talloin pontevasti niitä hienoisia toivon kipinöitä, jotka yhä jaksoivat taistella henkensä edestä.

Nyt

Aamulla satoi vettä. Nyt on kevät. Talvi oli kylmä, pitkä ja raskas, mutta nyt on kevät.

Keskiviikkona kirjoitin kirjeen ihmiselle, jonka osoitetta minulla ei ole. Ehkä hän silti joskus vielä saa tietää ajatuksistani.

Eilen vein uudet kumpparini ulos ensimmäistä kertaa. Kahlasin postilaatikoiden edustan valtameressä ja tunsin olevani onnellinen.

Tänään istutin Poikasen kanssa viherminttua ja punapellavaa. Minä pidän vihreästä ja punaisesta. Harmaasta en erityisemmin välitä. Enkä harmaudesta. Eikä musta ole väri.

Mikä sitten kannattaa.

Sankaria oli siis turha ikävöidä. Oletettavasti, koska hänellä ei ollut ikävä minua ja koska homma tulisi tällä kertaa ihan oikeasti päättymään hänen aloitteestaan. Mietin mikä sitten ei olisi turhaa, mikä kannattaisi.

Sankarin suhteen minulla oli nähdäkseni kolme vaihtoehtoa: kerjätä, painostaa hänet sanomaan heti ei (tai sanoa se itse) tai odottaa. Kolmas vaihtoehto oli kaikista epämukavin - se vaatisi minulta jopa enemmän kuin kerjäämiseen alentuminen.

En pelkää haastaa itseäni, valitsin siis odottamisen. Päätin laittaa Sankarin taka-alalle ja keskittyä itseeni, asioihin, joista minulle tulee hyvä mieli.

Tilannekatsaus ja toimintasuunnitelma olivat siis:
1) Rantapallo Sankarin ja minun suhteen oli Sankarilla.
2) Minä odottaisin, että Sankari tulisi minun/meidän suhteemme jonkinlaiseen lopputulokseen.
3) En kuitenkaan jäisi odottamaan.
4) Kohta 3 ei tarkoittanut, että suunnitelmissani olisi ollut etsiä sisältöä elämääni siitä puolikkaasta kaupungin miehistä, joita en vielä ollut deittaillut.

Hengitin helpommin kun tiesin mitä olin tekemässä.

Mikä sitten kannattaa?

Minä en anele enkä kerjää. Ikinä. Enkä usein pyydäkään mitään, keneltäkään. Jotkut pitävät sitä ylpeytenä. Mutta heikkouttahan se ennemminkin on. Minut kasvatettiin uskomaan, ettei saa olla vaivaksi, etten ole riittävän hyvä ansaitakseni kenenkään apua tai aikaa. Tai rakkautta. Kun en koskaan pyydä mitään, en ole vaivaksi kenellekään ja samalla saan osoitettua itselleni, että pärjään. Riitän itselleni, jos en kenellekään muulle.

Tätäkin taustaa vasten, tilanteessa, jossa Sankari halusi pitää etäisyyttä, oli minulta aika hemmetin paljon se, että laitoin hänelle viestin, jossa sanoin, että minulla on häntä ikävä.

Minä pelkäsin, että viestini oli Sankarille samanlaista kärpästen surinaa kuin monen miehen viestit minun suuntaani - että hän katsoo puhelintaan ja huokaa, että taas tuokin tuossa pyörii ja pörrää eikä ymmärrä poistua.

Vastasi Sankari sentään. Sanoi, ettei häntä kannata ikävöidä (miksei? oliko hän päättänyt, että tämä on nyt tässä?). Hän tuntui olevan hieman huvittunut viestistäni.

No ei sitten ikävöidä, hemmetti.

Kivien heitteleminen valtamereen on terapeuttista

Ympäristönvaihdos teki tehtävänsä. Huomasin kaipaavani Sankaria.

Aloin hahmottaa mitä halusin. En halunnut treffailla, en halunnut lisää kokemuksia. Sankarin minä halusin. Halusin tietää mikä mies hän on. Halusin onnellisen lopun.

Mutta pidin onnellista loppua epätodennäköisenä. Hyvin epätodennäköisenä. En uskonut siihen. Uskoin, että siinä missä omat ajatukseni suuntautuivat parvekkeen sijasta pappia kohti, olivat Sankarin ajatukset selkenemässä päinvastaiseen suuntaan.

Minä toivoin. Minä pelkäsin. Ja minä päätin, että elämä kantaa tapahtui mitä tahansa.

Joskus on parempi poistua paikalta

Rehellisesti sanottuna minulla alkoivat mennä miehet sekaisin. Aloin olla väsynyt tilanteeseen kokonaisuudessaan; sankaritarinan lisäksi pari muutakin piikkiä pisteli kipeästi ja olisin mieluiten ryöminyt sängyn alle maailmaa piiloon.

Ystävä luki surkeuteni riveiltä ja rivien välistä ja kutsui kylään. Mietin hetken. Sitten täytin loma-anomuksen, pakkasin matkalaukun, otin pojan kainaloon ja matkustin kellon ympäri kauas pois [sivuhuomautuksena todettakoon, että kun on selvinnyt kahdentoista tunnin matkasta leikki-ikäisen kanssa, selviää mistä tahansa].

Perillä istuin keittiön pöydän ääressä ja itkin. Itseäni ja elämääni. Siitä tuli parempi olo.

Ruuhkaa

Seisoin jonossa ja mietin ottaisinko teeni kanssa jotain hyvää ja jos kyllä, niin mitä. Takanani seisoi Deittikolmonen. Ja kappas, kuinka ollakaan, edessäni seisoi mies, jota olin treffaillut ennen kuin tapasin Sankarin. Hänkin oli treffeillä. Tervehdimme. Puhelimeni piippasi. Ja kappas, kuinka ollakaan, Sankari siellä kyseli mitä kuuluu ja kuinka menee.

Tilanne oli minusta hieman huvittava.

Samaan aikaan toisaalla

Sankari halusi pitää etäisyyttä. Minä olisin halunnut tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen, enkä pitää etäisyyttä, ja kerroin mielipiteeni Sankarille. Sanoin kuitenkin myös, että voimme näkemyksestäni huolimatta ottaa asiassa aikalisän ja pitää sitä etäisyyttä. En halunnut enää painostaa enkä provosoida suuntaan enkä toiseen.

Päätin, että Sankari saa halutessaan ottaa yhteyttä. Minä en ottaisi. En varmasti ottaisi. Samalla aloin listata Sankarin huonoja puolia ja vakuuttaa itseäni siitä kuinka en todellakaan halunnut koko miestä.

Ollenkaan en halunnut. En!

Ruoho aidan toisella puolella on kuivahkoa

Deittikakkosen näin toisenkin kerran. Hän oli kivannäköinen mies, ihan fiksukin. Kerroin, etten kaipaa nyt mitään vakavaa.

Minulla on löyhän joustava moraali tietyissä asioissa (ja hyvin mustavalkoinen joissakin toisissa), mikä osaltaan vaikutti toisen tapaamisen kulkuun. Osaltaan tapahtumien kulkuun vaikutti myös halu saada vertailukohtaa Sankariin - entä jos vain kuvittelin, että siinä miehessä oli jotain erityistä.

Toisen miehen suuteleminen selkeytti mieltäni. Seksi oli ihan hyvää, jopa tyydyttävää. Mutta siitä puuttui se magneettikenttä, kipinä, veto, joka oli käsin kosketeltavissa, kun Sankari painoi käteni patjaan, katsoi minua, puri huultaan ja hengitti syvään. Siitä puuttui kaikki se mitä tunsin kun vedin Sankaria lähemmäs itseäni.

[Todettakoon vielä, että sekä Sankarille että minulle oli selvää, ettemme olleet suhteessa, jossa odotettiin toiselta uskollisuutta ja pidättäytymistä muista ihmisistä (itse asiassa, emmehän me olleet minkäänlaisessa suhteessa). Moraalini ei siis ollut eikä ole toisen luottamuksen pettämisen suhteen löyhän joustava.]

Joillekin se vain on niin paljon helpompaa kuin toisille

Deittiykkönen soitti illalla.

- Taisin vähän ihastua sinuun.

Ei ole todellista! ajattelin. Yksi mies ei ihastu, ei sitten millään, koska ihastuminen on niin hemmetin suuri ja mahdoton tunne ja toinen sanoo ihastuneensa ensimmäisten treffien jälkeen. Olin enemmän kiusaantunut kuin ilahtunut tai imarreltu.

- Minusta on vähän turhan aikaista alkaa puhua ihastumisesta. Ihan hyvinhän ne treffit meni, ei siinä mitään. Mutta...

Parin päivän päästä sain sanottua kauniin kohteliaasti, etten ollut kiinnostunut toisesta tapaamisesta.

Analyysin jatkaminen ei ollut syy perua sovittuja treffejä

- Mennäänkö vaikka Kahvilaan?
- Mennään vaan.

Deitti tarjosi haudutetun teen ja kolmioleivän. Juttelimme niitä näitä. Hän oli ihan kiva. Korkeintaan. Erotessamme hän halasi minua ja antoi suukon. Minusta se oli hienoista liioittelua.

Hyvästeltyäni Deittiykkösen palasin paikalle, johon lähes poikkeuksetta sovin ekat treffit. Deittikakkonen oli jo siellä.

- Mentäiskö vaikka tonne? ehdotin.
- Se on aina täynnä, käviskö sulle Kahvila?
- No... käyhän se.

Teekuppini oli yhä pöydässä edellisten treffien jäljiltä. Mietin saisiko santsikupin ilmaiseksi. Tai puoleen hintaan.

Bed and break up

Aamulla Sankari piti minusta kiinni.

Katsoimme toisiamme ja mietimme mitä nyt. Kumpikaan ei tiennyt mitä tehdä, mille alkaa, mikä olisi järkevää, mikä olisi tunteellista.

Tiedän kyllä, että tarina alkaa kiertää kehää ja toistaa itseään, mutta - kuinka ollakaan - päätimme jatkaa analyysia.

Heikko mies

- Tuntui pöhlöltä kun ei pidetty yhteyttä, Sankari jatkoi.
- Eikö se yhteyden pitämättömyys vähän niin kuin kuulu asiaan, kun hypätään parvekkeelta?

Join viiniä nopeammin kuin yleensä. Istuimme sohvalla. Varpaani olivat Sankarin jalan alla. Puhuimme niitä näitä. Viini pyöri päässäni ja minua väsytti. Suljin silmäni.

- Tämä keskustelu ei nyt oikein etene, sanoin.

Sankari ei yrittänytkään viedä keskustelua eteenpäin. Hän suuteli minua kaulaan.

- Halusin tehdä noin siitä asti kun kävelit portaita ylös.

Nyt

Minä osaan kävellä. Se on paljon, sillä joskus jalat eivät kanna sen vertaa, että pystyisi seisomaan.

Ja jonakin päivänä minä juoksen. Juoksen taas niin lujaa etten kuule muuta kuin oman hengitykseni. Ja sydämeni lyönnit, jotka kertovat että elän.

Jonakin päivänä minä juoksen, taas, vaikka päin seinää.

Kun Sankari näki silmäni

- Oletko vihainen?
- En.
- Oletko ilkeä, ilkeällä päällä?
- En.
- Oletko kyyninen, ironinen?
- Sitä varmasti olen.

Ennen Sankarin saapumista ovelleni en ollut tiennyt kuinka käyttäytyisin hänet nähdessäni. Kun hän sitten seisoi siinä, huomasin olevani, kummemmin yrittämättä, hyvin itsevarma. Minulla oli vahva ja varma olo, luotin itseeni ja omaan arvooni. Tiesin pärjääväni tapahtui mitä tahansa. Siinä hetkessä ja tilanteessa, ja kaikissa muissakin.

- Oliko tämä nyt sitten tässä? kysyi Sankari.

Ja minä tiesin, ettei se ollut siinä.

Odotellessa ehtii ajatella kaikenlaista. Ja viedä roskat.

Odotin Sankaria saapuvaksi, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. En tiennyt mitä meillä oikeastaan oli agendalla. En tiennyt mitä halusin sanoa vai halusinko sanoa mitään. En oikeastaan edes tiennyt miksi Sankari halusi nähdä silmäni. Puhuisimmeko hetken säästä, jonka jälkeen pussaisin häntä poskelle - niin kuin siinä unessa kerran kauan sitten? Vai roikkuisinko Sankarin lahkeessa?

Minä toivoin ja minä pelkäsin. Eikä mikään vaihtoehto tuntunut täysin oikealle.

Ja siitä se sitten lähti

Rara sai ensimmäisen viestin kymmenen minuuttia profiilin avaamisen jälkeen. Ja ensimmäisen jälkeen tuli toinen, kolmas, neljäs, ties monesko.

Asenteeni deittailuun oli rento - tapasin mielelläni ihmisiä, sillä en kokenut häviäväni mitään siinä, että lähdin kaffelle (teelle!) vaikka en ihmistä kummemmin tuntenutkaan - mieluummin itseasiassa tapasin miehen pikaisesti kuin viikkokausien kirjoittelun jälkeen, sillä kemian pystyy selvittämään vain livenä.

Pian kalenteriini oli merkitty treffit. Ja toiset. Kolmannetkin.

Se kohta, jossa pohjustetaan draaman seuraavia käänteitä

Sankari ei onneksi katkaissut jalkojaan hypätessään parvekkeelta ja halusi jopa palata tapaturmapaikalle:

"Haluan vielä nähdä sun silmät tässä joskus. Haluatko/pystytkö näkemään viikonloppuna? Koskaan?"

Vastasin fine ja availin samalla selaimen toisessa välilehdessä nettideittiprofiiliani. Olin päättänyt siirtyä seuraavaan supersankariin - tuo yksi oli nyt minun puolestani nähty ja loppuun katsottu. Päätöskeskustelua vaille valmis paketti.

Yks. Kaks. Kol. Hyppy!

Minä halusin Sankarin tekevän päätöksen. Halusin hänen sanovan, ettei hän halua minua. Minä olin päättänyt olla työntämättä häntä parvekkeelta. Halusin, että hän hyppää. Se oli ainoa selvyys, jonka pystyin kuvittelemaan.

Minä olen hyvä provosoimaan. Ja jos ryhdyn johonkin, ryhdyn tosissani. Ja jos ryhdyn johonkin tosissani, yleensä pärjään. Niin nytkin.

"Hyppään parvekkeelta, se selkeyttää myös molempien ajatuksia. Hyppään siis itse, en tarvi sua tuuppaamaan."

Ja niin juttumme oli lopetettu toiseenkin kertaan.

Pari sanaa ihastumisesta

"Sinä osoittauduit heti hyvin ristiriitaiseksi (tunnevammaiseksi siis, nyt kun termi on olemassa, en sitä sanaa heti löytänyt - ajattelin pitkään, että olet pelimies.). Toisaalta käyttäydyit ja puhuit niin kuin olisit ollut ihastunut - minä hymyilytin, olin mielessä, vaikutit siltä, että halusit viettää aikaa kanssani, koskea minuun. Kuitenkaan et ollut ihastunut."


"Jos käyttäydyin ja puhuin niin kuin olisin ollut ihastunut, olin ihastunut. En teeskennellyt mitään, en edes osaa. Sussa teki viidessä minuutissa vaikutuksen fiksuus, huumorintaju, kyky kielipeliin sekä haasteellinen, mutta kertova katse. Epäilevä, kyyninen, mutta lähtökohtaisesti hyväntahtoinen katse."

"Jos käyttäydyit ja puhuit niin kuin olisit ihastunut, olit ihastunut? Älä viitsi! Sinä sanoit aivan suorasanaisesti, ainakin pari kertaa: 'en ole ihastunut.' Jos minulle sanotaan niin, minä uskon sen, sanoi nonverbaaliviestintä sitten mitä tahansa. Ja sillä mitä sanotaan, sillä mennään."

"En osaa enkä halua näytellä. Se oli mun sanoma.

Mitä on ihastuminen? Ihastuminen on -ainakin minulle- voimakas sana, lähellä rakastumista. Tykästyinkö vain, en tiedä, samantekevää. Pakostakin tykästyin koska halusin tutustua. Miellytyin."

Kertaavaa analyysia

Sankari sanoi kerran, että minuun voisi vaikka ihastua, teoriassa. Sittemmin hän sanoi, ettei ole minuun ihastunut, vielä.

Olen todennäköisesti tehnyt tämän ennenkin, mutta sen verran merkittäväksi ihastuminen terminä muuttui, että asia ansaitsee uudempaa analyysia. Minulle ihastuminen on jotain suhteellisen nopeasti tapahtuvaa, alkuinnostus, halu tutustua ja selvittää voisiko tämän ihmisen kanssa olla enemmänkin yhteistä. En minä ihastu erityisen usein, mutta en myöskään pidä tunnetta erityisen harvinaislaatuisena - tavalla tai toisella ihastuttavia ihmisiä kävelee vastaani silloin tällöin (nähdäkseni myös ystäviin aluksi ihastutaan, mutta ilman seksuaalista kiinnostusta).

Tunne uutta tuttavuutta kohtaan voi olla myös laimeampi: joo, tämä ihminen on ihan kiva, kyllähän tämän kanssa voi hengailla. Ihmisessä ei ole mitään vikaa, mutta ei myöskään mitään erityisen kiinnostavaa.

Ja sitten ovat ne ihmiset, joitten kanssa ei syystä tai toisesta halua olla missään tekemissä.

Minä en ymmärtänyt mitä Sankari tarkoitti sillä, ettei ollut minuun ihastunut. En ymmärtänyt miksi hän halusi viettää kanssani niinkin paljon aikaa kuin vietti, jos olin vain ihan kiva, en erityisen kiinnostava. Ja miksi hän kuitenkin minun silmiini käyttäytyi kuin olisi ollut minuun ihastunut - en väitä, että olisin erityisen taitava lukemaan miesten tunteita, mutta oikeasti - jos toineen pitää viikosta ja kuukaudesta toiseen aktiivisesti yhteyttä ja nukkuu tyytyväisenä vieressä useamman yön viikossa, niin kai sillä perusteella voi jotakin kuvitella?

Lähtökohtaisesti uskoin siihen, ettei hän ollut minuun ihastunut enkä siksi halunnut itsekään tuntea liian suuria tunteita häntä kohtaan (asioista voi tehdä halutessaan vaikeita).

Nainen jatkoi provosointia, sillä hän oli siinä hyvä.

Minun on vaikea kertoa järkevästi ja johdonmukaisesti tuosta ajasta ja silloisista ajatuksistani. (Kuinka voisinkaan; järki ja johdonmukaisuus olivat minusta tuolloin varsin etäällä.)

Minä halusin selkeyden tilanteeseen, halusin tietää mikä olin Sankarille vai olinko mitään. En edelleenkään ajatellut, että meidän pitäisi aloittaa vakava suhde ja luvata itsemme toisillemme loppuelämäksi, mutta kaipasin jonkinlaista varmuutta siihen, että Sankari halusi olla kanssasi siinä hetkessä. Nykyisyydessä. Minun kanssani.

Ja niin minä tein parhaani provosoidakseni hänet hyppäämään parvekkeelta.

Muuta en osannut. Muuhun en pystynyt.

Parveke vai pappi?

Upseerin pitää pystyä kaikissa tilanteissa tekemään nopeita, oikeita ja perusteltavia päätöksiä. Näin kertoi kerran minulle Sankari, joka toisinaan käytti vaatteissaan jonkinlaisia natsoja. Siis se sama mies, joka ei osannut päättää mitä minusta pitäisi ajatella.

"Miten se menikään: nopeita, oikeita, perusteltavia päätöksiä? Mahdatko sä mikään upseeri olla kuitenkaan? Et vain uskalla hypätä itse parvekkeelta, haluat että mä työnnän sut alas."

"Provosoiva nainen. Melkein suututit mut, aika hyvin :D. En tosiaan tiedä mitä susta pitäis ajatella. En siis ole päättämätön tai pelkuri. Jotan muuta. Jatkamme aiheesta."

Ystävä sanoi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään tekevän pariutumisesta yhtä vaikeaa.

Sankarin mielestä meidän oli mentävä joko täysillä eteen tai täysillä taakse. Sankarilla oli "jopa tunteita" minua kohtaan (verrattuna siis Valtavien Tunteiden Naisen jälkeiseen tunteettomuuten). Hän ei kuitenkaan tiennyt mitä minusta "pitäisi ajatella."

Minun mielestäni minusta ei pitänyt ajatella mitään. Ja mitä olivat ne jopa tunteet? Olivatko ne riittäviä?

Sankarin jahkailu ärsytti minua, vaikka en tainnut itse olla paljon kummempi. Ei minullakaan ollut selkeää käsitystä mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Eniten minua mietitytti oliko yleensäkään enää mahdollista edetä tunnetasolla, kun jarruilla oli seisottu jo niin kauan. Enkä minä myöskään ollut varma Sankarin minuun kohdistuvista tunteista. En halunnut olla kenellekään joku johon tyydytään, joku jonka kanssa ollaan paremman puutteessa. Olinko Sankarille periaatteessa riittävän hyvä, paremman puutteessa?

Sunnuntain jälkeen tulee poikkeuksetta maanantai

Maanantaina heräsin Sankarin vierestä. Tilanne oli taas auki. Pyörimme pisteessä ympyrää toistemme ympärillä tietämättä mihin suuntaan pitäisi mennä.

Arvaa huviksesi viikonpäivä

Mietittyäni tilannetta hetkisen tulin siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta (ja kaiken vuoksi) keskustelu kasvokkain voisi kuitenkin olla hyvä idea. Vielä kertaalleen. Ettei mitään jäisi hampaisiin.

Sankarilla ei ollut mitään sitä vastaan.

Sinä iltana puhuttiin paljon. Puhuttiin ylpeydestä, valtavista tunteista, ihan kivuudesta, epämääräisestä kommunikaatiosta, ajanhaaskauksesta ja olemattomista agendoista. Mahdollisuuksista. Haluista. Puhuttiin siitä mitä nyt. Puhuttiin vaihtoehdoista. Parvekkeesta ja papista.

Nyt

Vinski pyysi kohteliaasti, mutta lyhytsanaisesti, palauttamaan kirjansa. On se minullakin ollut mielessä, mutta en ole saanut aikaiseksi. Teen sen huomenna. Palautan kirjan ja samalla piirrän jälleen yhden pisteen.

Olen ajatellut Vinskiä. Kaivannut häntä. Olisin mielelläni ollut hänen ystävänsä. Olisin mielelläni pitänyt hänet ystävänäni.

Mutta kaikkea ei aina voi saada. Ei edes joka toinen kerta.

Minulla on ihana lapsi

- Äiti, mikä sinua surettaa?
- En saanut jotakin mitä halusin.
- Mitä?
- Kipinöintiä.
- Mistä kaupasta sitä kipinöintiä voi ostaa?
- Ei mistään kaupasta, sen voi saada sattumalta.
- Sinun pitää odottaa, äiti. Sinun pitää odottaa. Ja jos et saa sitä, minä rakennan koneen, joka valmistaa kaikkea.

Näin ei jatku

Hain Poikasen isältään. Bussista tekstasin Sankarille, että ei tästä taida mitään tulla. Sankari vastasi, että ei taida.

Äänettömät kyyneleet valuivat silmistäni, enkä välittänyt vaikka bussikuski katsoi minua taustapeilistä.

Näin ei todellakaan voi jatkua

Minun ei tarvinnut ottaa tilannetta puheeksi. Sankari teki sen. Hän halusi tietää mitä minä hänen kanssaan teen. Sanoin, etten tunne itseäni erityiseksi ja että se häiritsee minua. Sankari sanoi, etten ole helposti lähestyttävä.

- Pitää pohtia.

Luulin, tiesin, että juttu on parempi lopettaa. Mahdollisimman pian. Heti. En olisi halunnut. Olisin halunnut, että siitä olisi tullut jotain. Olisin halunnut rakastua.

Kun minun elämäni muuttui B-luokan elokuvaksi

En tarkkaan tiedä milloin se tapahtui, mutta niin siinä kävi. Ensin elin suhteellisen normaalia elämää ja sitten en enää elänytkään. Ajatellaanpa vaikka Melrose Placea kun se alkoi; suhteellisen normaalia porukkaa. Ja jotenkin päädyttiin tilanteeseen, jossa kaikki ovat kaikkien eksiä ja nyksiä ja suunnitteilla on lobotomia. Kuka sellaista jaksaa katsoa?

Telkkarin voi aina laittaa kiinni ja siitä voi luopua vaikka kokonaan. Mutta entäs kun oma elämä muuttuu käsittämättömäksi sotkuksi, joka on täynnä kliseitä ja epäuskottavia käänteitä? Kun oma elämä aiheuttaa myötähäpeän tunteen käsikirjoittajia kohtaan - ettekö te oikeasti pysty kirjoittamaan mitään fiksumpaa? Oletteko te nyt ihan tosissanne? Kuinka pitkä sopimus mulla on, voiko tästä produktiosta poistua kesken kauden? Missä on tuottaja? Oikeasti?

Kun katsoo itseään ulkopuolelta ja ainoa mieleen tuleva kommentti on ei helvetti.

Näin ei voi jatkua

Pitkästä aikaa joimme teetä yhdessä ja söimme suklaata. Meillähän on koko kesä aikaa, sanoi Sankari parissakin eri yhteydessä.

Yöllä näin epämiellyttävää unta. Oli helpottavaa herätä ja huomata, että vieressäni nukkui Sankari.

Silloin ymmärsin, etten ollut enää häneen ihastunut. En samalla tavalla kuin aikaisemmin. En leijaillut enää pilvissä hänet nähdessäni. En minä ollut häneen kyllästynytkään. Nautin edelleen hänen seurastaan. Viihdyin. En halunnut lähteä siitä mihinkään. Mutta olin pisteessä - joko minun oli saatava ihan oikeasti rakastua häneen, pystyttävä etenemään tunteissani tai annettava olla.

La double vie d'héros

Huvin ja mielenkiinnon vuoksi poistuin päiväksi Schengen-alueen ulkopuolelle. Kauniissa kaupungissa Sankari käveli vastaani harmaa puku päällä. Hän oli vieraassa ympäristössä pikkuisen pidempi ja hieman hoikempi. Sielläkin hän katsoi minua ja hymyili.

Kukin tekee itse omat ratkaisunsa

Oli aika käyttää turhauman hetkellä varatut lentoliput. Perillä odotti ystävä, jonka sohvalle majoituin muutamaksi päiväksi. Puhuin hänelle Sankarista. Mietin mitä oikein olemme vai olemmeko mitään, mitä meistä on tulossa vai onko mitään. Pohdin onko ollaan vaan ja katellaan -asetelmasta edes mahdollista edetä muualle kuin näkemättömyyteen. Enää. Kerroin nauttivani Sankarin seurasta, mutta olevani toisaalta myös väsynyt ja turhautunut tilanteeseen. Kerroin kaipaavani jonkinlaista vahvistusta sille, että minulla oli jotakin merkitystä Sankarille.

Ystävä kuunteli kärsivällisesti, mutta ei sanonut mitä minun pitäisi tehdä.

Puhuminen kuitenkin laittoi päätäni järjestykseen ja sanallista kehää kiertäessäni aloin päätyä siihen tulokseen, että tilannetta olisi jotenkin selkiytettävä. Vaikka sitten niin, että lopettaisimme toistemme ympärillä pyörimisen.

Päätin ottaa tilanteen puheeksi päästyäni takaisin kotimaahan. Joskus sitten.

Vain tänään olen minä, eikä tulevaisuus ole tänään.

Puhuimme kaukokaipuusta. Taudista, joka vaivasi meitä molempia. Sankari kertoi haluavansa pian pois tästä maasta. Hän toivoi saavansa odottamansa ulkomaankomennuksen pian.

Minulle oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin Sankari lähtee. Suhteellisen selvää oli myös se, että kun hän lähtisi, olisi aika kirjoittaa piste tarinaamme.

Taas yksi sunnuntai

Sankari kutsui minut kylään. Koska olimme molemmat lähdössä matkoihimme ja sunnuntai-iltapäivä oli viimeinen mahdollisuutemme viettää aika yhdessä moneen päivään, otin kutsun mukisematta vastaan.

- Mä taisin olla aamulla aika sekaisin. Mä olin herätessäni ihan hämilläni, että missä sä oikein olet.

Periaatteessa vähäinen asia, pieni lause, mutta tarkemmin ajatellen varsin merkittävä. Tuntui hyvältä kuulla se.

Nyt

Olen jo juonut pannullisen teetä. Syönyt enemmän kuin pari palaa suklaata.

"Riittää kun on sen kokenut."

Riittääkö se? Ihminen on ahne ja haluaa lisää. Aina lisää. Enemmän.

Taidan keittää toisen pannullisen teetä. On minulla vielä suklaatakin.

On taas sunnuntai.

"Minun on pärjättävä yksin, koska kukaan ei rakasta minua tarpeeksi kantaakseen minua."

Mietitäänpä vielä vähän lisää.

Minua ei huolestuttanut se, että Sankari oli mahdollisesti lähdössä ulkomaille töihin. Minä en ajatellut arjen jakamista hänen kanssaan. Enkä oikeastaan edes ollut mustasukkainen hänen mahdollisista muista naisistaan. Minä mietin merkitystäni hänen silmissään. Sen muutaman vuoden takaisen Valtavien Tunteiden Naisen jälkeen ei ollut kuulemma ollut mitään mainittavaa. En halunnut, että minutkin kuitattaisiin seuraaville naisille yhtenä niistä ei-mainittavista. Halusin, että sitten oli Rara, mutta ei siitä mitään tullut.

Onni lähtee ihmisestä itsestään ja ensimmäiseksi on opeteltava rakastamaan itseään, mutta ihmisyyteen kuuluu myös tarve olla merkityksellinen ja tärkeä muille. Näin uskon. Olin oppinut viihtymään nahoissani, pitämään itsestäni, mutta kaipasin nähdyksi tulemista. Toivoin, että toinen ihminen näkisi minut kokonaan ja pitäisi minusta silti.

Vaikkei historia välttämättä toistukaan, ei se voi olla vaikuttamatta. Minä pelkäsin, etten kuitenkaan riittäisi kenellekään muulle kuin itselleni. Pelkäsin, että maailma oli täynnä ihmisiä, joiden mielestä rakkaus kuuluu ansaita - ja etten koskaan olisi heidän silmissään riittävän hyvä ansaitakseni sitä. Pelkäsin, että minulle osoitettaisiin taas mitättömyyteni, merkityksettömyyteni ja riittämättömyyteni. Montako kertaa siitä voi selvitä? Pitää selvitä? Onko pakko, jos ei halua?

Koska pelkäsin, en ollut erityisen innostunut antamaan itsestäni mitään. Näyttämään itseäni. Paljastamaan. En halunnut avata suojauksiani ja saada puukkoa sisäelimiini. Minulla ei ollut siihen huvia, ei innostusta, ei voimia. Mutta jos ei anna mitään, ei voi saada mitään. Noidankehä.

Minä pidin Sankarista. Kyllä hänkin piti minusta. Mutta Sankari oli tunnevammainen ja minä olin varautunut ja niin me pitäydyimme turvallisen mitan päässä toisistamme.

Järjestyslukuja

Sankari mietitytti minua. Viihdyin hänen seurassaan, mutta olin kuitenkin epävarma sekä hänestä että itsestäni. En tiennyt mitä halusin (paitsi olla hänen seurassaan), enkä tiennyt mitä hän halusi. En halunnut rakastua, sillä hänhän ei pystynyt sanomaan edes olevansa ihastunut.

Olen numeroinut Elämäni Miehet eli ne, joilla on ollut tavalla tai toisella erityistä merkitystä. Kolmen kokonaisluvun lisäksi historiaani mahtuu joitakin desimaaleja. Sankaria miettiessäni tulin, hieman vastentahtoisesti, siihen tulokseen, että hän oli numero neljä. En ajatellut, että meistä välttämättä tulisi mitään suurta, enkä uskonut, että meistä tulisi mitään pysyvää, mutta muutamassa kuukaudessa hänestä oli jo tullut merkittävä.

Sankari oli se, jota en koskaan luullut tulevan. Naimisissa vielä ollessani mietin joskus sitä, etten enää koskaan tule suutelemaan ensimmäistä kertaa. Sankari oli ensimmäinen mies eron jälkeen, jonka vierestä heräsin. Vaikka juttumme loppuisi kuin seinään, oli hän jo merkinnyt minut. Jättänyt jäljeen, tehnyt minusta jonkun toisen. Hän oli merkittävä. Hän oli kokonaisluku. Halusin minä sitä tai en.

Elämää ja tekemistä

Olin kinunnut kaverin terassiseuraksi. En halunnut olla riippuvainen Sankarista - minulla piti olla muutakin elämää ja tekemistä. Ajattelin sitä paitsi Sankarin olevan kiireinen.

Alkuillasta Sankari kyseli kuulumisia, kertoi korjaavansa rämisevää rotteloaan veljensä kanssa ja pyysi liittymään seuraan. Harkitsin hetken terassireissun perumista, mutta päätin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmistani ja vastasin luvanneeni itseni jo toiseelle.

Minulla piti olla muutakin elämää ja tekemistä kuin Sankari.

Eikä se kahvila ollut lopulta edes auki

Sankari meni hakemaan sisältä avainta. Minä jäin ulos odottamaan. Sankari palasi pian ja hänen perässään seurasi Veli.

- Rara, Veli, Veli, Rara.
- Hei! sanoi Veli.
- Terve.

Hetken päästä minua tuijotti ovella neljä pientä silmää.

- Kuka tuo on? kuiskutti tyttö isälleen.
- Kysy itse.
- Kuka sä oot?

Olen tottunut siihen, että olen lapsille Poikasen Äiti ja minun piti hetki ajatella kuka tässä tilanteessa oikeastaan olen.

- Rara.
- Sulla on nätit vaatteet.
- Kiitos.
- Tytöillä on hyvä maku, kuiskasi Sankari vierestä.

Minua hymyilytti. Tilanne oli kokonaisuudessaan absurdi, mutta tuntui omalla tavallaan mukavalle, että Sankari esitteli minut veljelleen.

Eräänä toisena päivänä

- Lähdetään jonnekin, ehdotin.
- Voidaan me lähteäkin. Minne sä haluat mennä?
- Vaikka siihen rantakahvilaan.
- No mennään. Mun pyörä ei kyllä ole ihan kunnossa.

Se, ettei pyörä ollut ihan kunnossa tarkoitti käytännössä sitä, että se oli täysin ajokelvoton - takarengas oli puhki. Sinnikkäästi Sankari yritti ratsullaan edetä, mutta eihän siitä mitään tullut. Nauroin ääneen. Hyväntahtoisesti.

- Ei meidän ole pakko sinne mennään. Voin minä keittää teetä kotonakin.
- Eiku mä soitan veljelle. Se saa lainata mulle pyörää.

Veli asui lähellä - sekä minua että Sankaria - mutta en ollut varsinaisesti koskaan tavannut häntä. Sankari talutti rämisevää rotteloaan, minä ajoin hitaasti ja nauroin. Hyväntahtoisesti.

- Miksi sä naurat mulle?
- Sä huvitat mua.

Itsestäänselvyydet

Lähdimme pyöräilemään kaupungista kotiin. Emme olleet puhuneet illan jatkosta mitään, mutta Sankari seurasi minua kummemmin kyselemättä.

- Mä vaan tulin tänne. Kai mä saan tulla? kysyi Sankari kaarrettuamme pihalle.
- Totta kai sä saat tulla. Hölmö.

Periaatteita ja periksiantoa

Kun kiireisimmät asiat oli hoidettu alta pois, lähdimme ulos. Päädyimme samaan ravintolaan, jossa olimme käyneet lounaalla joskus silloin kun oli vielä talvi ja kylmä. Nyt olimme molemmat lyhythihaisissa paidoissa, ilman sukkia.

- Yhteen vai erikseen? kysyi tarjoilija tuodessaan laskun pöytään.
- Yhteen, sanoi Sankari.
- Erikseen, sanoin minä samaan aikaan.

Jos mies haluaa tarjota esimerkiksi ensimmäisillä treffeillä ja onnistuu tekemään sen hienovaraisesti tekemättä asiasta suurempaa numeroa, on asia puolestani OK. Olen kuitenkin aina varautunut maksamaan omat kuluni enkä ikinä edellytä tai odota miehen tarjoavan minulle. Minä en ole elätti.

Sankari ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat aina maksaa kaiken. Oli hän joskus minulle tarjonnut aterian ja maksanut teeni, mutta pääsääntöisesti kustansin itse omat kuluni kun joskus harvoin jonnekin menimme. Tuona päivänä en halunnut Sankarin maksavan ruokaani. En vain halunnut. Kai halusin korostaa erillisyyttämme - me emme ole pari, sinun ei tarvitse minua hyysätä, minä maksan itse oman ruokani.

Jatkoimme matkaamme torille.

- Mä ostan sulle jäätelön. Anna mun päteä edes sen verran.

Annoin hänen päteä sen verran. Kai me jäätelön verran olimme kiinni toisissamme.

Toistuva ongelma

Joskus vaatteet ovat tiellä ja niistä on päästävä eroon nopeasti.

- Sulla on taas tämä vyö! En minä saa tätä auki! Tää on ihan mahoton...

Rara ei ole hyvä teknisten vempainten eikä lapsilukkojen kanssa. Eikä Rara ole erityisen kärsivällinen. Rara ymmärtää hyvin miltä miehestä tuntuu, kun rintsikat eivät ota auetakseen.

Onneksi Sankari auttoi mielellään neitoa hädässä.

Siinä hän sitten taas oli. Olohuoneessani.

- En ala kursailemaan. Mulla oli sua ikävä, sanoi Sankari ja halasi minua lujasti.

Se oli ensimmäinen kerta, kun hän ei tuoksunut hyvälle - kaikki muutkin olivat kuulemma polttaneet tupakkaa - mutta en silti halunnut irroittaa otettani hänestä.

21 päivää kolmessa rivissä

Meniväthän ne kolme viikkoa. Sankari ilmoitteli itsestään ja olemassaolostaan satunnaisesti. Minä elin elämääni. Kyllä minä häntä ajattelin. Ja ikävöinkin. Ja mietin mitä sitten kun hän palaa.

Ja sitten tuli aika sanoa heihei

Oli mitä oli, sitä jatkettiin. Totta puhuakseni minä olin enimmäkseen tyytyväinen - Sankari nukkui minun vieressäni ja niin oli hyvä, ihan sama mitä hän muuten puuhasi, tunsi tai ajatteli.

Aika kului ja tuli päivä, jona puhelimeni piippasi:

"Jos meinaat nähdä mua ennen lähtöä, se olisi tänään. Huomenna ei enää ehdi."

Olin miettinyt kuinka Sankarin kolmen viikon poissaolo juttuumme vaikuttaisi. Olisiko se luonteva hetki lopettaa koko homma? Mietin myös kuinka osaisin olla kolme viikkoa ilman hänen läheisyyttään, kuinka osaisin nukkua yksin.

Lähtöään edeltävänä aamuna tuijottelimme toisiamme ovella:

- Yritä olla räjähtämättä kappaleiksi, sanoin.
- Pidä itsesi hengissä, vastasi Sankari.

Tätäkö tämä nyt sitten on?

Lauantaina Sankari ilmestyi ovelleni heti kaverinsa lähdettyä. Kävimme syömässä hyvän aterian ja palasimme kotiin liiankin tutulle sohvalle notkumaan.

Minä olin turhautunut ~ olisin halunnut enemmän. Olisin halunnut tehdä jotain. Jotain uutta, jotain muuta. Eikö meistä ollut mihinkään muuhun kuin juomaan pannuittain teetä ja perjantaisin pullollinen punaviiniä, sukimaan sitten toisiamme ja näkemään rinnakkaisia unia? Oikeasti?

Kun Sankari seuraavana päivänä lähti kotiinsa, minä pihisin, puhisin ja purin turhaumaani varaamalla lennon Jonnekin Toisaalle.

Kai hänellä oli syynsä

Poikanen lähti muutamaksi päiväksi isälleen. Sovimme Sankarin kanssa, että tekisimme viikonloppuna jotain yhdessä. Perjantaina hänen kuitenkin piti kestitä kyläilemään tullutta kaveriaan.

Joskus puolen yön jälkeen sain viestin:

"Miksi olen puhunut susta koko illan?"

Vastaukseni oli raramaisen naiivin sarkastinen.

Nyt

Tämä on toinen blogini. Joskus mietin montako on vielä kirjoittamatta. Elämättä.

Joskus mietin loppuja ja alkuja, värejä ja harmaan sävyjä. Ja kaikkea mikä mahtuu siihen väliin.

Joskus mietin.

Toisinaan pelkään. Vähän.

Dialogi

- Mä lähden toukokuussa kolmeksi viikoksi Kauas Pois.
- Jaa. Miksi?
- En oo käynyt siellä ennen.
- Okei.

Tapailua tasamaalla

Näimme aina kun ehdimme: joimme teetä, puhuimme mukavia, silittelimme toisiamme ja nukuimme yhdessä.

Meillä oli kivaa, mutta ei mitään vakavaa.