Kello oli puoli yhdeksän perjantaiaamuna. Puhelin soi. Vinski.
- Moi.
- Ootko lukenu lehteä?
- Ei mulle tuu.
- Verkkolehteä.
- En.
Mutta olin jo menossa katsomaan mikä oli niin tähdellistä.
- Mä aattelin... Sun pitäis varmaan saada tietää... Sankari on kuollut.
- Mitä?
- Sankari on kuollut.
- Älä viitti. Tuo ei ole hauskaa. Älä viitti!
- No en mä nyt tämmöstä valehtelisi.
Minä näin sen uutisen. Kaikki täsmäsi.
Sankari oli kuollut.
Pimeydessä ei ollut pohjaa eikä laitoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hei,
VastaaPoistaEn osaa sanoa mitään oikeaa tähän, kun en oikein edes ymmärrä mistä on kyse. (Ja vaikka ymmärtäisinkin, tuskin osaisin silloinkaan.)
Syvä hiljaisuus ja myötätunto. Halaus.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEi. Ei.
VastaaPoistaMinä luulin että tapasitte vielä tämän vuoden toukokuussa? Ymmärsin ilmeisesti väärin.
Aivan kauheaa. Ei tällaista voi tapahtua. Miksi joudut läpikäymään niin paljon.
Halaus.
Voi ei!
VastaaPoistaEi voi olla! Ei voi..
VastaaPoistaEikä!! ihan sanaton... =(
VastaaPoista-kaisu-
Minua oikeasti jännitti julkaista tämä teksti. En oikein tiedä miksi. Vieläkin pulssi nousee, kun luen tuon läpi. Kai sitä on enemmän tai vähemmän elänyt kaiken uudelleen siitä kirjoittaessa, eikä tuo kuulu niihin mieluisimpiin hetkiin.
VastaaPoistaReaalimaailmassa(kin) monet sanoivat, etteivät osaa sanoa mitään. Sanoin aina, ettei tarvitse osatakaan. Ei kenenkään sanoilla tai teoilla ollut valtaa muuttaa tilannetta. Myötätunnon toki otin/otan vastaan - maailmanloppuja ei ole hyvä kohdata yksin.
Toukokuussa en tavannut (ymmärrettävistä syistä) Sankaria. Tapasin hänen äitinsä ja jännitin sitä enemmän kuin yksiäkään ekoja treffejä koskaan. Hyvin se meni, vaikka en voinutkaan olla ajattelematta kuinka absurdi tilanne kokonaisuudessaan oli.
Itku tulee myötätunnosta, vaikka olen lukenut vain murusia elämästäsi.
VastaaPoistaMikä katkera kalkki juotavaksi.
Voimia ja kaikkea hyvää Sinulle. Sinä olet selviytyjä Rara.
Ei voi olla totta....
VastaaPoistaIlmeisesti olet selvinnyt,aivan kamalaa
Hyi että minulle tuli huono olo. Ihan fyysinen oksetus. Mitä ihmeen kohtalon ivaa on riistää jo paljon kärsineeltä ihmiseltä mahdollisuus onneen?
VastaaPoistaTaidan lakata oikeasti uskomasta siihen, että tässä maailmassa olisi enää yhtäkään oikeaa rakkaustarinaa joka päättyisi "ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti". Ei sellaista ole olemassa, ei.
Kerrotko meille miten Sankari kuoli? Kerrotko myös miten sinä jaksat? Pysytkö pystyssä?
Sankari kuoli tapaturmaisesti, yksityiskohtiin on turha mennä. En aio tässä blogissa kummemmin käsitellä aikaa hänen kuolemansa jälkeen. Tämän tarinan piste on parin tekstin päässä.
VastaaPoistaSankarin kuoleman jälkeen minä olin kaksi viikkoa valottomassa paikassa tietoisena siitä, että joskus tulee se hetki, kun hengittäminen ei enää satu. Se hetki tuli ja kuvittelin olevani kunnossa, vaikken ollutkaan. Nyt alan olla, mutta rakkauteen en taida enää uskoa. Tai siis, kyllä minä rakkauteen uskon, mutta en siihen, että sitä olisi parisuhteen muodossa minulle tarkoitettu. Katkeroitumaan en suostu, mutta väkisinkin tässä on vähän kyynistynyt.
Minä uskon tai enemmänkin toivon että se rakkaus vielä osuu kohdallesi ja pysyy siinä, pakko pakko pakko...
VastaaPoistaKauan saitte yhteistä aikaa Sankarin kanssa viettää?
Minttu
Ehkä se osuu ja pysyy, ehkä ei. Jää nähtäväksi.
VastaaPoistaMe tutustuimme tammikuussa 2009 ja hän kuoli elokuussa. Aika oli lyhyt, mutta epäilen, että sen vaikutukset ja kerrannaisvaikutuksen, niin hyvässä kuin pahassakin, seuraavat minua loppuelämän.