Kun on juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan. (Kerran elämässä?)

Me olimme hikinen mytty, kuten niin usein ennnenkin.

Hetken ilmassa leijui epävarmuus. Saako toiseen enää koskea? Pitäisikö nyt olla korrekti? Nousta, pukeutua ja pussata poskelle? Sitten Sankari veti minut kainaloonsa ja kietoi kätensä ympärilleni.

Me puhuimme. Me nauroimme. Juttelimme vajaan kahden viikon kuulumiset. Oleminen oli luontevaa.

- Ylpeyttä on ollut liikkeellä, Sankari totesi. Mä kirjoitin sulle viestiä jo perjantaina, mutta sain sitten jätettyä sen lähettämättä.

Kaksi ylpeää, vahvaa, ylianalyyttista vaikeilijaa, tunteetonta paskiaista...

- Huolitko sä miehen nukkumaan viereesi? kysyi Sankari.
- Kyllä mä huolin. Ja nyt sä voit nousta, vetää housut jalkaan ja kutsua Teuvon ulkoa sisälle: "Pääset sä sinne yöksi, tuu vaan!"

Nauroimme Teuvolle.


Minulla oli nälkä. Sankari ei halunnut mitään. Menin keittiöön syömään pari ruisleipää. Palatessani Sankari otti minut taas syliinsä.

- Huolestuttavaa. Mä olin kateellinen sille ruisleivälle. Se oli sun kädessä ja sun suussa, enkä minä.

Hymyilin. Hassu mies.

- Sä olet lumottu nainen. Mihin mä sun kanssa vielä päädyn.
- Pahoille teille.

Emme puhuneet enää. Pidimme vain toisistamme kiinni. Nukahdimme.

Pidimme toisistamme kiinni koko yön. Jos toinen muutti asentoa, toinenkin muutti. Puolin ja toisin. Molemmat pitivät huolen siitä, että kosketus säilyi koko ajan. Kuin maailma olisi loppunut, jos olisimme irrottaneet otteen toisistamme.

Yöllä heräsin. Katsoin nukkuvaa miestä, jonka käsi oli ympärilläni. Hän oli kaunis ja minun oli hyvä olla.

Siinä minun kuuluikin olla.