Minä katsoin itseäni ulkopuolelta enkä voinut olla nauramatta tilanteelle: siinä minä pengoin kuolleen miehen vaatekaappia etsien sitä hemmetin vyötä, jota en osannut avata. Lapsilukkoa.
Ei sen niin pitänyt mennä.
Siinä minä istuin Sankarin veljen keittiössä puhumassa ruumiinavauksesta.
Ei sen niin pitänyt mennä.
Minä en käytä mustaa. Minä pukeudun punaiseen ja vihreään, ruskeaankin, mutta en mustaan. Musta ei pue minua.
Ja siinä minä kuitenkin seisoin mustassa mekossa.
Ei sen niin pitänyt mennä.
Meidänhän piti tavata vielä. Vähän myöhemmin, jossakin toisaalla.
Näinkö tämän piti mennä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti