Nyt

Olen jo juonut pannullisen teetä. Syönyt enemmän kuin pari palaa suklaata.

"Riittää kun on sen kokenut."

Riittääkö se? Ihminen on ahne ja haluaa lisää. Aina lisää. Enemmän.

Taidan keittää toisen pannullisen teetä. On minulla vielä suklaatakin.

On taas sunnuntai.

"Minun on pärjättävä yksin, koska kukaan ei rakasta minua tarpeeksi kantaakseen minua."

Mietitäänpä vielä vähän lisää.

Minua ei huolestuttanut se, että Sankari oli mahdollisesti lähdössä ulkomaille töihin. Minä en ajatellut arjen jakamista hänen kanssaan. Enkä oikeastaan edes ollut mustasukkainen hänen mahdollisista muista naisistaan. Minä mietin merkitystäni hänen silmissään. Sen muutaman vuoden takaisen Valtavien Tunteiden Naisen jälkeen ei ollut kuulemma ollut mitään mainittavaa. En halunnut, että minutkin kuitattaisiin seuraaville naisille yhtenä niistä ei-mainittavista. Halusin, että sitten oli Rara, mutta ei siitä mitään tullut.

Onni lähtee ihmisestä itsestään ja ensimmäiseksi on opeteltava rakastamaan itseään, mutta ihmisyyteen kuuluu myös tarve olla merkityksellinen ja tärkeä muille. Näin uskon. Olin oppinut viihtymään nahoissani, pitämään itsestäni, mutta kaipasin nähdyksi tulemista. Toivoin, että toinen ihminen näkisi minut kokonaan ja pitäisi minusta silti.

Vaikkei historia välttämättä toistukaan, ei se voi olla vaikuttamatta. Minä pelkäsin, etten kuitenkaan riittäisi kenellekään muulle kuin itselleni. Pelkäsin, että maailma oli täynnä ihmisiä, joiden mielestä rakkaus kuuluu ansaita - ja etten koskaan olisi heidän silmissään riittävän hyvä ansaitakseni sitä. Pelkäsin, että minulle osoitettaisiin taas mitättömyyteni, merkityksettömyyteni ja riittämättömyyteni. Montako kertaa siitä voi selvitä? Pitää selvitä? Onko pakko, jos ei halua?

Koska pelkäsin, en ollut erityisen innostunut antamaan itsestäni mitään. Näyttämään itseäni. Paljastamaan. En halunnut avata suojauksiani ja saada puukkoa sisäelimiini. Minulla ei ollut siihen huvia, ei innostusta, ei voimia. Mutta jos ei anna mitään, ei voi saada mitään. Noidankehä.

Minä pidin Sankarista. Kyllä hänkin piti minusta. Mutta Sankari oli tunnevammainen ja minä olin varautunut ja niin me pitäydyimme turvallisen mitan päässä toisistamme.

Järjestyslukuja

Sankari mietitytti minua. Viihdyin hänen seurassaan, mutta olin kuitenkin epävarma sekä hänestä että itsestäni. En tiennyt mitä halusin (paitsi olla hänen seurassaan), enkä tiennyt mitä hän halusi. En halunnut rakastua, sillä hänhän ei pystynyt sanomaan edes olevansa ihastunut.

Olen numeroinut Elämäni Miehet eli ne, joilla on ollut tavalla tai toisella erityistä merkitystä. Kolmen kokonaisluvun lisäksi historiaani mahtuu joitakin desimaaleja. Sankaria miettiessäni tulin, hieman vastentahtoisesti, siihen tulokseen, että hän oli numero neljä. En ajatellut, että meistä välttämättä tulisi mitään suurta, enkä uskonut, että meistä tulisi mitään pysyvää, mutta muutamassa kuukaudessa hänestä oli jo tullut merkittävä.

Sankari oli se, jota en koskaan luullut tulevan. Naimisissa vielä ollessani mietin joskus sitä, etten enää koskaan tule suutelemaan ensimmäistä kertaa. Sankari oli ensimmäinen mies eron jälkeen, jonka vierestä heräsin. Vaikka juttumme loppuisi kuin seinään, oli hän jo merkinnyt minut. Jättänyt jäljeen, tehnyt minusta jonkun toisen. Hän oli merkittävä. Hän oli kokonaisluku. Halusin minä sitä tai en.

Elämää ja tekemistä

Olin kinunnut kaverin terassiseuraksi. En halunnut olla riippuvainen Sankarista - minulla piti olla muutakin elämää ja tekemistä. Ajattelin sitä paitsi Sankarin olevan kiireinen.

Alkuillasta Sankari kyseli kuulumisia, kertoi korjaavansa rämisevää rotteloaan veljensä kanssa ja pyysi liittymään seuraan. Harkitsin hetken terassireissun perumista, mutta päätin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmistani ja vastasin luvanneeni itseni jo toiseelle.

Minulla piti olla muutakin elämää ja tekemistä kuin Sankari.

Eikä se kahvila ollut lopulta edes auki

Sankari meni hakemaan sisältä avainta. Minä jäin ulos odottamaan. Sankari palasi pian ja hänen perässään seurasi Veli.

- Rara, Veli, Veli, Rara.
- Hei! sanoi Veli.
- Terve.

Hetken päästä minua tuijotti ovella neljä pientä silmää.

- Kuka tuo on? kuiskutti tyttö isälleen.
- Kysy itse.
- Kuka sä oot?

Olen tottunut siihen, että olen lapsille Poikasen Äiti ja minun piti hetki ajatella kuka tässä tilanteessa oikeastaan olen.

- Rara.
- Sulla on nätit vaatteet.
- Kiitos.
- Tytöillä on hyvä maku, kuiskasi Sankari vierestä.

Minua hymyilytti. Tilanne oli kokonaisuudessaan absurdi, mutta tuntui omalla tavallaan mukavalle, että Sankari esitteli minut veljelleen.

Eräänä toisena päivänä

- Lähdetään jonnekin, ehdotin.
- Voidaan me lähteäkin. Minne sä haluat mennä?
- Vaikka siihen rantakahvilaan.
- No mennään. Mun pyörä ei kyllä ole ihan kunnossa.

Se, ettei pyörä ollut ihan kunnossa tarkoitti käytännössä sitä, että se oli täysin ajokelvoton - takarengas oli puhki. Sinnikkäästi Sankari yritti ratsullaan edetä, mutta eihän siitä mitään tullut. Nauroin ääneen. Hyväntahtoisesti.

- Ei meidän ole pakko sinne mennään. Voin minä keittää teetä kotonakin.
- Eiku mä soitan veljelle. Se saa lainata mulle pyörää.

Veli asui lähellä - sekä minua että Sankaria - mutta en ollut varsinaisesti koskaan tavannut häntä. Sankari talutti rämisevää rotteloaan, minä ajoin hitaasti ja nauroin. Hyväntahtoisesti.

- Miksi sä naurat mulle?
- Sä huvitat mua.

Itsestäänselvyydet

Lähdimme pyöräilemään kaupungista kotiin. Emme olleet puhuneet illan jatkosta mitään, mutta Sankari seurasi minua kummemmin kyselemättä.

- Mä vaan tulin tänne. Kai mä saan tulla? kysyi Sankari kaarrettuamme pihalle.
- Totta kai sä saat tulla. Hölmö.

Periaatteita ja periksiantoa

Kun kiireisimmät asiat oli hoidettu alta pois, lähdimme ulos. Päädyimme samaan ravintolaan, jossa olimme käyneet lounaalla joskus silloin kun oli vielä talvi ja kylmä. Nyt olimme molemmat lyhythihaisissa paidoissa, ilman sukkia.

- Yhteen vai erikseen? kysyi tarjoilija tuodessaan laskun pöytään.
- Yhteen, sanoi Sankari.
- Erikseen, sanoin minä samaan aikaan.

Jos mies haluaa tarjota esimerkiksi ensimmäisillä treffeillä ja onnistuu tekemään sen hienovaraisesti tekemättä asiasta suurempaa numeroa, on asia puolestani OK. Olen kuitenkin aina varautunut maksamaan omat kuluni enkä ikinä edellytä tai odota miehen tarjoavan minulle. Minä en ole elätti.

Sankari ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat aina maksaa kaiken. Oli hän joskus minulle tarjonnut aterian ja maksanut teeni, mutta pääsääntöisesti kustansin itse omat kuluni kun joskus harvoin jonnekin menimme. Tuona päivänä en halunnut Sankarin maksavan ruokaani. En vain halunnut. Kai halusin korostaa erillisyyttämme - me emme ole pari, sinun ei tarvitse minua hyysätä, minä maksan itse oman ruokani.

Jatkoimme matkaamme torille.

- Mä ostan sulle jäätelön. Anna mun päteä edes sen verran.

Annoin hänen päteä sen verran. Kai me jäätelön verran olimme kiinni toisissamme.

Toistuva ongelma

Joskus vaatteet ovat tiellä ja niistä on päästävä eroon nopeasti.

- Sulla on taas tämä vyö! En minä saa tätä auki! Tää on ihan mahoton...

Rara ei ole hyvä teknisten vempainten eikä lapsilukkojen kanssa. Eikä Rara ole erityisen kärsivällinen. Rara ymmärtää hyvin miltä miehestä tuntuu, kun rintsikat eivät ota auetakseen.

Onneksi Sankari auttoi mielellään neitoa hädässä.

Siinä hän sitten taas oli. Olohuoneessani.

- En ala kursailemaan. Mulla oli sua ikävä, sanoi Sankari ja halasi minua lujasti.

Se oli ensimmäinen kerta, kun hän ei tuoksunut hyvälle - kaikki muutkin olivat kuulemma polttaneet tupakkaa - mutta en silti halunnut irroittaa otettani hänestä.

21 päivää kolmessa rivissä

Meniväthän ne kolme viikkoa. Sankari ilmoitteli itsestään ja olemassaolostaan satunnaisesti. Minä elin elämääni. Kyllä minä häntä ajattelin. Ja ikävöinkin. Ja mietin mitä sitten kun hän palaa.

Ja sitten tuli aika sanoa heihei

Oli mitä oli, sitä jatkettiin. Totta puhuakseni minä olin enimmäkseen tyytyväinen - Sankari nukkui minun vieressäni ja niin oli hyvä, ihan sama mitä hän muuten puuhasi, tunsi tai ajatteli.

Aika kului ja tuli päivä, jona puhelimeni piippasi:

"Jos meinaat nähdä mua ennen lähtöä, se olisi tänään. Huomenna ei enää ehdi."

Olin miettinyt kuinka Sankarin kolmen viikon poissaolo juttuumme vaikuttaisi. Olisiko se luonteva hetki lopettaa koko homma? Mietin myös kuinka osaisin olla kolme viikkoa ilman hänen läheisyyttään, kuinka osaisin nukkua yksin.

Lähtöään edeltävänä aamuna tuijottelimme toisiamme ovella:

- Yritä olla räjähtämättä kappaleiksi, sanoin.
- Pidä itsesi hengissä, vastasi Sankari.

Tätäkö tämä nyt sitten on?

Lauantaina Sankari ilmestyi ovelleni heti kaverinsa lähdettyä. Kävimme syömässä hyvän aterian ja palasimme kotiin liiankin tutulle sohvalle notkumaan.

Minä olin turhautunut ~ olisin halunnut enemmän. Olisin halunnut tehdä jotain. Jotain uutta, jotain muuta. Eikö meistä ollut mihinkään muuhun kuin juomaan pannuittain teetä ja perjantaisin pullollinen punaviiniä, sukimaan sitten toisiamme ja näkemään rinnakkaisia unia? Oikeasti?

Kun Sankari seuraavana päivänä lähti kotiinsa, minä pihisin, puhisin ja purin turhaumaani varaamalla lennon Jonnekin Toisaalle.

Kai hänellä oli syynsä

Poikanen lähti muutamaksi päiväksi isälleen. Sovimme Sankarin kanssa, että tekisimme viikonloppuna jotain yhdessä. Perjantaina hänen kuitenkin piti kestitä kyläilemään tullutta kaveriaan.

Joskus puolen yön jälkeen sain viestin:

"Miksi olen puhunut susta koko illan?"

Vastaukseni oli raramaisen naiivin sarkastinen.

Nyt

Tämä on toinen blogini. Joskus mietin montako on vielä kirjoittamatta. Elämättä.

Joskus mietin loppuja ja alkuja, värejä ja harmaan sävyjä. Ja kaikkea mikä mahtuu siihen väliin.

Joskus mietin.

Toisinaan pelkään. Vähän.

Dialogi

- Mä lähden toukokuussa kolmeksi viikoksi Kauas Pois.
- Jaa. Miksi?
- En oo käynyt siellä ennen.
- Okei.

Tapailua tasamaalla

Näimme aina kun ehdimme: joimme teetä, puhuimme mukavia, silittelimme toisiamme ja nukuimme yhdessä.

Meillä oli kivaa, mutta ei mitään vakavaa.

Hyvää ja kaunista

Kello oli paljon ja makuuhuone pimeä, mutta me emme nukkuneet. Silitin Sankarin hiuksia. Hän katsoi minua.

- Sä olet nätti pimeässäkin.

Se oli niitä harvinaisia hetkiä, kun kaikki oli hyvin. Hetki, jona en olisi muuttanut mitään itsestäni enkä ympäriltäni.

Cashew vai pistaasi?

Istuimme alas pohtimaan vaihtoehtoja. Olin - luonnollisesti - miettinyt niitä jo etukäteen. Minun nähdäkseni meidän piti joko siirtyä tunnusteluvaiheesta tutustumisvaiheeseen tai siirtyä pois pelipöydältä, jonka ulkopuolella vaihtoehtoina olivat kaveruus, panokaveruus ja se, ettemme enää tapaisi toisiamme. Fyysinen veto välillämme oli sitä luokkaa, että kavereiksi meistä ei ollut. Tiedostin kuitenkin myös sen, etten pystyisi täysin erottamaan tunteita seksistä hänen kohdallaan. Jäljelle jäivät siis eteneminen tai se, ettemme näkisi enää koskaan.

Eri vaihtoehtoja symboloivat pähkinät pöydällä (ei kaikessa tarvitse aina olla järkeä).

Sankari kuunteli. Napsi pähkinöitä kulhosta. Esitti tarkentavia kysymyksiä. Hypisteli pöydällä olevia pähkinöitä ja mutusteli lopulta nekin.

- Minun mielestäni me olemme jo tutustumisvaiheessa, hän lopulta totesi.
- No miksi hemmetistä tästä sitten piti taas tehdä näin hemmetin vaikeaa?

Me emme puhuneet samaa kieltä. Me emme puhuneet samoilla sanoilla. Emme ymmärtäneet toisiamme. Vajavaisilla kommunikointitaidoillamme onnistuimme sopimaan, että katselemme tilannetta (tutustumisvaiheeseen siirtyminen tai siellä oleminen ei vielä muuttanut tilannetta vakavaksi) - meillä ei edelleenkään olisi sitoumuksia tai velvoitteita toisiamme kohtaan. Paitsi se, että toiselle on kohteliasta ilmoittaa, jos kyllästyy tähän ihan kokonaan tai jos päättää muuttaa pysyvästi pois maasta.

Linnut ja laulu

Linnut lauloivat lähestyvää kevättä, minun puhelimeni piippasi: onko vaihtoehtoja? Onko vaihtoehtoja sille, ettemme ole mitään?

Sankari ei ollut valmis päästämään minusta irti. Mutta ei hän tuntunut olevan valmis tarttumaan minuun kiinnikään. Ja minä olin väsynyt pitämään suojauksiani ylhäällä, varomaan ihmisiä. Ihmistä.

Oliko vaihtoehtoja? Oliko vaihtoehtoja sille, ettemme olisi mitään?

Hanskat ja tiski

En tiedä mitä hänen kanssaan olisi pitänyt tehdä, mutta tiedän mitä tein: join kaakaota ja söin makkaraa, rämmin umpihangessa, kävin saunassa, nousin päälleen, nukahdin viereen.

Aamulla Sankari laittoi minulle aamupalaa. Ruisleipää, juustoa ja kurkkua - koska minä pidän sellaisista leivistä. Hän oli syötävän suloinen farkuissa ja t-paidassa. Minä muistan. Muistan, että minulla oli nälkä.

Minä kysyin hötkyilystä. Kun en saanut selkeää vastausta, puin päälleni ja kiitin. Aamupalasta ja viikonlopusta.

Vasta kun minulla oli kengät jalassa, Sankari tajusi, että olen lähdössä. Hän sanoi, että oli ajatellut heittää minut kotiin salille mennessään. Sanoin käveleväni mieluummin.

Kotimatkalla lähetin hänelle tekstiviestin, jossa totesin, että minun puolestani tämä voisi olla nyt tässä.

Ei savua ilman tulta

Nuotio vetää katseen puoleensa kuin magneetti toisen. Minun katseeni seurasi kuitenkin Sankaria, joka oli nuotion sytyttänyt.

Mitä tuon miehen kanssa oikein pitäisi tehdä?

Alustus

Poikanen lähti viikonlopuksi ukkilaan. Sankari kutsui itsensä kylään perjantaina ja lauantaina päätimme lähteä retkelle.

Astellessamme (olipa vaikea sana) lähimarkettiin eväitä ostamaan, pohti Sankari ääneen erikoista tilannetta: hän, Sankari Paikkala, ruokakaupassa naisen kanssa. Ei kuulemma ollut hetkeen sellaista nähty.

(Vuosi sitten oli sunnuntai.)

Lisää analyysia

Myönnetään heti alkajaisiksi, että kokemukseni deittailusta ja kaikesta sen suuntaisesta olivat vähäiset elleivät mitättömät - olin elänyt yhdessä ja samassa parisuhteessa kaikki kakkosella alkaneet ikävuoteni eikä sitä suhdetta edeltäneitä virityksiä ja yritelmiä oikein voinut laskea miksikään. Olin siis lähtökohtaisesti ihan hukassa kirjoittamattomien sääntöjen ja kaiken muunkin suhteen. Minulla oli kyllä kaiken kokenut ja nähnyt mentori, mutta omakohtaiset kokemukset olivat vasta työn alla.

Mutuni sanoi, että on täysin sallittua 'tunnustella' useampaa miestä yhtä aikaa - kirjoitella, viestitellä, käydä muutamilla treffeillä. Tunnustelusta tutustumiseen siirtyminen sen sijaan jo vaati mielestäni hieman enemmän panostusta - en pitänyt realistisena sitä, että useampaan ihmiseen voisi todella tutustua samanaikaisesti, vaikka sitoutuminen ei olisikaan ollut tavoitteena. En myöskään pitänyt erityisen mielekkäänä ajatusta siitä, että olisi tutustumisvaiheessa yhden ja tunnusteluvaiheessa parin muun kanssa. Ajattelin, että tunnustelussa selviää onko lähtökohtaisesti kiinnostunut toisesta, tutustumisessa puolestaan se onko toisessa ainesta kaveruuteen, seurusteluun, ei mihinkään tai johonkin ihan muuhun.

Tavallaan olimme Sankarin kanssa tutustumisvaiheessa ja sitten toisaalta emme kuitenkaan olleet (diipadaa, läpälässynlää, diipadaa). Minulle oli selvää, että Sankari oli kiinnostava. Minä halusin tutustua häneen. Minä olin häneen ihastunut. Sankari vaikutti kiinnostuneelta, vaikutti siltä, että hän halusi tutustua minuun, mutta kuitenkin hän sanoi, ettei ole minuun ihastunut, vielä. Saattoiko mies todellakin olla niin eksyksissä omien ajatustensa ja tunteidensa suhteen, ettei vielä tiennyt halusiko tutustua minuun? Eikö hän voinut vähäksi aikaa sulkea silmiään muilta vaihtoehdoilta ja keskittyä selvittämään voisiko minun kanssani edetä, voisimmeko kenties olla kavereita vai olisiko parempi unohtaa koko juttu?

Sillä meidän selvitystyömme ei ihan oikeasti edennyt. Tuntui kuin olisimme jumiutuneet jonnekin viidensien treffien tienoille. Minun nähdäksemme hötkyily oli tilanteesta kohtuullisen kaukana.

Ja samalla kun ihmettelin Sankarin sanaston ja käyttäytymisen välistä ristiriitaa aloin miettiä muitakin sanoja: sinkku. Sankari oli sinkku. Jos hän vaikkapa tapasi baarissa naisen, hän saattoi sanoa täysin rehellisesti olevansa sinkku - me emme olleet suhteessa, eivätkä hänen mahdolliset muut naisensa kuuluneet minulle millään tavalla. Tämä sai minut pohtimaan mahdollisuutta, että itse tapaisin miehen, joka olisi sinkku, mutta kuitenkin istuisi iltoja ja nukkuisi öitä toistuvasti yhden ja saman naisen kanssa. Haluaisinko sekaantua sellaiseen tilanteeseen? Tuskin.

Halusinko sitten olla se nainen, jonka kanssa niitä iltoja istuttiin ja jonka vieressä öitä nukuttiin? Jaa-a.

Vastaus kysymykseeni

Diipadaa, läpälässynlää, diipadaa, ei hötkyillä.

Niin paljon kuin nautinkin siitä, että olin kohdannut miehen, joka oli verbaalisesti tasollani, oli se (molemmin puolinen) sanojen taakse piiloutuminen myös uskomattoman turhauttavaa. Sain vastauksen, joka oli, kun tarkasti katsotaan, hieno, mutta kovin tyhjä.

Minä halusin joko tutustua ihmiseen oikeasti (eikä se onnistunut valitsemallamme tiellä) tai antaa olla. Minä halusin tietää haluaako Sankari tutustua minuun vai halusiko hän minut vain lämmittämän sänkyään sillä välin kun hän etsi jotain suurempaa ja parempaa. Kai kahden kuukauden jälkeen sen verran voi tietää?

Minua turhautti.

Selvitystyötä

Alkuperäinen tavoitteemme oli siis selvittää miksi emme voi sietää toisiamme. Olimme tapailleet pari kolme kuukautta eikä selvitystyömme ottanut edetäkseen. Minusta alkoi tuntua, ettei toimintamallimme - nukutaan yhdessä ja jutellaan mukavia - ollut tehokkain mahdollinen tapa selvittää yhtään mitään.

En minä suunnitellut Tulevaisuutta Sankarin kanssa, mutta kyllä minua alkoi kiinnostaa mitä mies mietti vai miettikö mitään. Mikä minä hänelle oikein olin? Taas yksi nainen, jonka voisi kuitata seuraaville ei-mainittavana? Sellaisena, joka on ihastunut häneen, mutta jota kohtaan hänellä ei ollut vastaavia tunteita. Mitään tunteita.

Asian vaivattua mieltäni tarpeeksi kauan kysyin pitäisikö meidän aloittaa jotain vai lopettaa ennen kuin aloitetaan mitään.

Sankaritaru

Sankari oli eronnut pitkästä suhteesta useampi vuosi aikaisemmin. Hän oli selvästikin sinut eron kanssa - ei haikaillut menneisyyteen, vaikka olikin edelleen väleissä eksänsä kanssa. Pian eron jälkeen hän oli tavannut naisen, joka oli erinäisten, minulle epäselvien, vaiheiden jälkeen päätynyt särkemään hänen sydämensä. Sen naisen jälkeen ei kuulemma ollut ollut mitään mainittavaa - monia naisia kyllä, mutta ei tunteita.

- Jos saisit hänet nyt, ottaisitko, kysyin.
- En.

Vastaus tuli reippaasti ja miettimättä. Hän oli selvästi ajatellut asiaa. Uskoin vastauksen olevan totta. Uskoin, ettei hän halunnut sitä naista enää. Mutta uskoinko hänen käsitelleen tapahtuneen? En.

Välinalyysi

Vaikka tiesinkin mitä halusin, en tiennyt mitä tehdä.

Selvää on, että keinulaudassa oli kaksi päätä: Sankarin seurassa oli hyvä olla. Kun avasin oven hymyilevälle miehelle leijailivat kaikki huoleni voikukan siemeninä tuuleen. Kun sammakkoprinssini aamulla sulki oven perässään, haihtui lumous ja päälleni hyökkäsivät epäusko, epävarmuus ja kasa muita negatiivisia tuntemuksia. Tunteilla oli ranneke vuoristorataan ja ne olivat päättäneet, että nyt ajetaan koko rahan edestä, vaikka minä olisin mielelläni välillä mennyt syömään jäätelöä tasamaalle. Alkoi nimittäin jo vähän huimata.

Minä halusin olla Sankarin kanssa, mutta en ajatellut meitä sen pidemmälle. Tulevaisuus ei minua kummemmin kiinnostanut, nykyisyys vain. Halusin olla hänelle nykyisyydessä tärkeä ja merkityksellinen. Toivoin hänen pitävän minusta ihan oikeasti.

Sankari sitten. Minähän en voi tietää mitä hän ajatteli, mitkä olivat hänen motiivinsa, miksi hän toimi niin kuin toimi. Saatoin vain arvailla.

Vaikutti siltä, että hän oli minusta ihan yhtä kiinnostunut kuin minä hänestä: hän piti tiiviisti yhteyttä, halusi nähdä minut usein, raahautui sohvani nurkkaan istumaan silloinkin kun oli tehnyt töitä kellon ympäri ja nukkui vieressäni useamman yön viikosta. Hän kuunteli mitä puhuin. Hän silitti hiuksiani, ilta toisensa jälkeen. Katsoi minua. Näkikin ehkä. Hän piti minusta kiinni.

Ja sitten toisaalta hän piti nettideittiprofiiliaan edelleen auki. Odottiko ja etsikö hän siis jotain parempaa? Olinko kuitenkin hänelle vain ihan kiva - kuin ne muut tapaamani miehet minulle, ne miehet, joissa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että heillä ei ollut jalkoihini mitään vaikutusta. Olinko minä hänelle sellainen nainen?

Emme olleet sopineet mitään, meillä ei ollut toisiimme yksinoikeutta. Hän sai puolestani tapailla vaikka kaikkia kaupungin naisia ja ympäristökuntia kaupan päälle. Mietin vain, että jos olin hänelle vain ihan kiva, miksi hän puhui mitä puhui ja miksi hän ei osannut pysyä poissa luotani - itse en ihan kivoihin miehiin jaksanut panostaa enkä useimmiten tavatakaan kuin korkeintaa kolme kertaa.

Ekstaasi ja Epävarmuus pitivät toisiaan käsistä ja pyörivät villiä ympyrää.

Kun tietää mitä haluaa

Minä halusin olla Sankarin kanssa, hengittää hänen tuoksuaan, imeä itseeni hänen lämpöään. Halusin maistaa hänet, kuulla hänen äänensä, silittää hiuksiaan. Halusin tuntea hänen kosketuksensa, kuulla ajatuksensa. Halusin hänet sisälleni, päälleni, alleni, viereeni, pitämään minusta kiinni. Olemaan läsnä. Olemaan olemassa.

Pisteet

Avauduin töissä muutamasta mieltäni vaivanneesta epäkohdasta ja kun avautumisen makuun pääsin, lähetin sitten Sankarillekin viestin. Sanoin, että minusta tuntuu, että olen siinä pisteessä, että minun pitää joko toistaiseksi keskittyä häneen tai lakata ajattelemasta häntä. Kysyin missä pisteessä hän mahtaa olla.

"Taidan olla juuri samassa pisteessä kuin sinä, yhtä syvällä juoksuhiekassa?"