Yksitoista päivää eron jälkeen

Lähdimme hakemaan Vinskin kanssa lähimarketista pientä purtavaa ja vähän juotavaa. Olimme päättäneet olla kavereita ja Vinski oli tullut luokseni iltaa istumaan.

Minun lähimarkettini on myös Sankarin lähimarketti ja parkkipaikalla yritin skannata autokannan - en välttämättä halunnut törmätä mieheen juuri siellä, en juuri silloin.

- Pitää senkin olla täällä just nyt, Vinski totesi kun astuimme kauppaan sisälle.
- Missä? Kenen? Mitä?
- No Sankarin. Sen auto oli tossa.
- Oliko? Oikeastikko? [miksi minä en nähnyt sitä autoa?] Äh, minä en haluaisi nähdä sitä just nyt.

Kauppareissu menikin sitten hivuttautuen osastolta toiselle, varovasti kurkistaen aina seuraavaan hyllynväliin, koko ajan maastoutumisvalmiina.

Tunsin itseni idiootiksi.

Kymmenen päivää eron jälkeen

Deittikakkonen oli kaupungissa ja pyysi minut syömään luokseen. Emme olleet nähneet aikoihin, mutta sillat olivat jääneet polttamatta. Toki tiesin, että ateriaan kuuluisi myös jälkiruoka. Menin silti. Ajattelin, että se auttaisi pyyhkimään Sankarin pois. Pois iholtani, pois mielestäni.

Aamulla mies kysyi mihin minulla oli kiire. Oltaisiin köllötelty vielä.

Mutta en minä halunnut köllötellä, en hänen vieressään. Minä halusin kotiin.

Astuin ulos kerrostalon ovesta ja mietin missä oikeastaan olin ja kuinka sieltä pääsisi kotiin.

Katkelmia, kuulumia, kulumia

Tarkoitukseni ei ollut enää jauhaa asiaa, mutta koska Sankari itse jatkoi asian käsittelyä puhelimitse kirjoitin hänelle pitkän mailin.

Sankari vastasi osanneensa odottaan postiani. Hän kuulemma tunsi tapani.


Kaksi päivää eron jälkeen:

"Kohdallasi ilmaissen itseäni epäilyttävän (epä)selvästi. En ole hukassa minkään suhteen, tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen. En tiedä mikä sinä lopulta olet naisiasi. Vaikeasti analysoitava ja siksikin mielenkiintoinen. Olit. Riittäisit minulle vallan hyvin jos mulla ei ois tiettyjä kokemuksia. "Riittää" on väärä ilmaisu, koska riität vallan hyvin, mutta et voi muuttua muuksi. Ja minä vaadin kohtuuttomia.

Tästä piti mainita koska näytät ymmärtäneen väärin. En ole käynyt tällaista keskustelua ennen. Ei ole ollut tunteita (lainkaan tai tässä mitassa), on vain pantu välejä poikki/viileiksi. "Tällaisia päätöksiä" oli retorinen ilmaisu, "tämä päätös" olisi oikeampi. Olet ainutkertainen, olet aina ollut. Siitä ei olekaan kysymys. Halusin ihastua sinuun. Ihastuinkin. Ymmärsin, ettei ole oikein että jatkamme. Emme jatka. On minuun ihastuttu joskus, en pidä sitä minään, haluan vain löytää onneni.

En voi olla ilmaisematta ajatuksia tai tunteita jos niitä on, siksi viestittelymme ei lopu noin vain. Sitä tarkoitin. Silti näen, että tämä tarina on loppu, sen täytyy olla. Mielenterveysseurakin sitä suosittelee. Jos jotain yllättävää tapahtusikin, se noudattaa komentoketjua: 1) Ajatukset 2) Puhuminen, itseilmaisu ja tekeminen (kriittinen massa ylittynyt) 3) Vastareaktio 4) Seuraukset, muutos tai paluu alkuun.

Me molemmat kaipaamme selkeyttä. Tehkäämme tästä selkeää, jos helppoa ei olekaan on ainakin selkeää. Sillä pärjäämme kyllä. Vahvat ihmiset, ei tartte auttaa."


Kuusi päivää eron jälkeen:

"Jostain syystä mietin (silloin tällöin) mitä teet, miten ja minkä vuoksi. Ja ne huutelevat pikku peikot on todella kiusallisia, onneksi osaan käsitellä niitä, mulle ei huudella, liiskaan kaikki huutelijat.

En puhu ajan haaskauksesta ja sinusta samassa kappaleessa.

Kommunikaatiota tai ei, iho tunnistaa ihon ja tietää kun viihtyy, sitä ei onneksi voi huijata :)

Ei tässä menneisyyden haamuja enää metsästetä, ne on jo käsitelty. Tai sitten ovat muuttuneet nykyisyyden haamuiksi. Prosessori raksuttaa koko ajan, päivin ja öin, kyllä tästä joskus tokenee. Pakko.

Varmasti löydät ihmisen, jolle olet täydellinen ja jonka kanssa voit olla onnellinen. Minäkin ajattelin haluavani sinut, oli jo lähellä, mutta käänteispeikko huusi jotain takavasemmalta, mikä taas johti tähän ratkaisuun. Ei susta paljon huonoa sanottavaa oo. Ja jos ihminen riittää itselleen, riittää hän myös muille. (En oo ihan tunnevammainen, sun teksti aiheutti pienimuotoista liikutusta). Itse asut päässäni, vieressäsi teekuppi ja suklaapala. Oot siitä erikoinen nainen, että sussa on paljon sellaisia piirteitä, särmiä, joihin tarttua. Monessa ei oo, moni on tasainen, liiankin moni ja liiankin tasainen."


Yhdeksän päivää eron jälkeen:

"Pikkupeikkoja tulee käsiteltyä näin ilkeän, ikävän ja kyynisen luonteemme vuoksi. Sillä asenteella pärjää, näin olemme itsellemme uskotelleet.

Miksei kysymyksiin tarvitsisi vastata? Tietenkin pitää, siksi ne ovat kysymyksiä, eivät toteamuksia. Olikohan tämä taas sitä hennatatuoitua ylpeyttä tyyliin "ei mua kylläkään rahtuakaan kiinnosta, mutta kerro nyt jos sattuu huvittamaan..."? :D

Kysyit joskus haluaisinko sen naisen takaisin. Vastasin silloin heti, että en. Niin vastaan nytkin. En missään nimessä ottaisi, jotain itsesuojeluvaistostani on vielä jäljellä. Ei voi sanoa ettei sen takia, mitä hän teki minulle, vaan sen takia mitä teimme toisillemme ja muille siinä samalla, tuhoisa yhtälö. En oo ollut missään yhteyksissä vuosiin. Tämä homma on katsottu loppuun jo kauan sitten.

Minulla on vahva käsitys siitä, mistä onni tulee. Vahva onni, vahva pettymys, väkevä elämä. En etsi toisintoa, toisintoja ei ole, menneessä ei voi elää.

Nähkäämme jos haluamme. Mun puolesta kyllä. Ei nyt, myöhemmin. Eikä täällä, vaan jossain toisaalla. Täällä, toisaalla? Näin puhui Zarathustra.

Nähdäkseni me ei olla eletty siihen malliin etteikö voitas nähdä joko suunnitellusti tai spontaanisti."

[Olin omassa viestissäni pohtinut ääneen, että ehkä meidän pitäisi vielä jossain vaiheessa nähdä ja jutella silmätysten asiat läpi. Joskus vähän myöhemmin.]

En kertonut itkeneeni

Me erosimme aamulla puoli kahdeksalta. Sankari laittoi ensimmäisen tekstiviestin kello 11:40. Kaikkiaan viestejä tuli päivän aikana neljä. Viimeinen kello 23:30.

Vastasinkin. Sanoin olevani helpottunut.

Olinkin. Olin myös surullinen. Pettynyt. Hämmentynyt.

Niin kuin siinä unessa, jossa hän tunsi minut jo.

Mitä siis tapahtui

Sankarilla oli tunteita minua kohtaan, mutta hän ei uskonut, että voisi olla onnellinen minun kanssani. Pidemmän päälle. Se Valtavien Tunteiden Nainen, hän ei ollut suomalainen ja Sankari uskoi, ettei voisi olla onnellinen suomalaisen naisen kanssa.

Yritin lopettaa keskustelun alkuunsa; jos Sankari ei halunnut minua, ei enemmälle keskustelulle ollut mielestäni tarvetta. Annettaisiin olla. En minä jaksanut enää. Sankari ei kuitenkaan lakannut puhumasta. Toisaalta oli täysin selvää, ettemme jatkaisi. Toisaalta Sankari kyseli mitä me nyt tekisimme, mitä minä ajattelin:

- No mitä hemmetin väliä sillä on, mitä minä ajattelen. Ei se mitään miksikään muuta.
- On sillä väliä.

Se oli kuulemma Sankarin mutu, joka sanoi, ettei hän voisi olla onnellinen kanssani. Järki ja tunteet kuulemma sanoivat toista.

- Katso nyt, minä olen luopumassa jostain mikä voisi olla todella hyvää, koska mun mutu sanoo jotain.

Mutten minä jaksanut enkä halunnut lähteä vakuuttelemaan Sankarille, että meidän pitäisi yrittää. Että meidän pitäisi ottaa toisiamme kädestä, hypätä kalliolta ja katsoa osaammeko lentää. Että meidän pitäisi kokeilla. En minä enää jaksanut. Minä olin valmis luovuttamaan.

- Pitääkö mun nyt lähteä tai jotain? Sankari kysyi, kun kello oli jo paljon.
- Voit sinä jäädä yöksi, jos haluat.
- Haluan, Sankari sanoi katsoen minua silmiin.

Se oli sen illan varmin, reippain ja nopein vastaus.

Aamulla saatoin hänet ovelle. Kurotuin varpailleni ja suutelin häntä poskelle. Niin kuin siinä unessa.

- Oliko tämä nyt tässä? mies kysyi.
- Älä nyt helvetti enää aloita! Sinä linjasit, tämä on nyt tässä.
- En aloita.

Ja niin meidän ei pitänyt nähdä enää koskaan.

"Oisko sitten jutteluhetki? Keskustelutunti? Kehityskeskustelu?"

kysyi Sankari. Sitten kun hän olisi syönyt.

Seuraavana aamuna oloni oli surullinen ja pettynyt. Osin helpottunutkin - enää ei tarvinnut miettiä eikä analysoida. Se oli ohi. Ensin mentiin täysillä eteen (käsijarru vain unohtui päälle), sitten täysillä taakse.

Kun oma pää ei ole hiljaa

Mitä tulevaisuutta voisi olla kahdella kaukokaipuusta kärsivällä ihmisellä, joista toisella on lapsi?

Kun ollaan ihan hiljaa

Sankari palasi vaellukselta. Emme lopettaneet suhdettamme ensinäkemällä. Emme puhuneet isoista asioista.

Yöllä heräsin ja kävin vessassa. Sankari nukkui omassa laidassaan sänkyä. Palatessani hän havahtui, kömpi lähemmäksi ja laittoi käden ympärilleni. Se tuntui hyvältä.

Nyt

47 minuuttia vielä. Minua jännittää. Olemme me tavanneet ohi mennen ja puhuneet sittemmin kertaalleen puhelimessa, mutta tänään tapaamme ensimmäisen - ja todennäköisesti samalla viimeisen - kerran. Ehkä tästä kohtaamisesta on jotain hyötyä tai iloa, ehkä ei.

Sormenpäissä kihelmöi ja vatsaa vääntää. Kaikkeen sitä ihminen itsensä laittaa.

Siteeraan ihmistä, joka joskus olin

"Se mitä oli ei ollut ajan haaskaamista, koska en hävinnyt mitään. En voinut hävitä. Siinä hetkessä oli riittävän hyvä. Nyt - se että menemme eteenpäin - se voi olla ajanhaaskausta. Se voi olla sitä. Sillä emmehän me halua. Emmehän me ~ eihän meistä ole mihinkään. Eikä meillä ole mitään yhteistä. Eikä meillä ole mitään, paitsi seksi.

Pitäisikö tämä lopettaa heti alkuunsa. Haluaako Sankarikin lopettaa tämän heti alkuunsa?

En minä tarvitse suhdetta, josta tulee minulle epävarma olo. Minä haluan tuntea oloni hyväksi! Onko sitä mahdollisuutta Sankarin kanssa? Voiko Sankarin kanssa olla hyvä olla?"

Jossain vaiheessa tosiaan kuvittelin, että päätös olisi yhtä kuin selkeys. Mutta.

En uskonut peikkoihin, en sankareihin, en sammakkoprinsseihin enkä kauniisiin prinsessoihin. Olkapäälläni istui uskomattomia peikkoja, jotka kuiskailivat korviini omia totuuksiaan sankareista ja sammakkoprinsseistä. Katsoin taikapeiliin, josta näin itseni, mutta vastauksia en saanut kummaltakaan. Kurkistin kallionkielekkeen yli, katsoin vahasiipiäni. Laitoin silmäni kiinni ja pidätin hengitystäni.

Itseään ei voi tappaa hengitystä pidättämällä, sillä tajuttomuus palauttaa hengitysrefleksin.

Pieni asia. Iso asia.

Sankari lähti vaeltamaan muutamaksi päiväksi. Illalla puhelin soi. Siis soi, ei piipannut. Minä puhun puhelimessa lähinnä vanhempieni ja sisarusteni kanssa, muiden kanssa viestin kirjallisesti. Silloin puhelimeni kuitenkin soi eikä miesääni olemattoman langan toisessa päässä ollut sen enempää isäni kuin veljenikään. Se oli Sankari.

Puhelun jälkeen pyöritin kielelläni sanoja ja lauseita:

'Sankari on minun poikaystäväni. Miesystäväni.'

'Minä olen Sankarin tyttöystävä.'
(Olenko ihan oikeasti Sankarin tyttöystävä?)

'Me seurustelemme.'
(Me seurustelemme?)

Tuijotin kalliolta alas ja mietin joko uskaltaisin hypätä ja kokeilla siipiäni.

...ja niin meistä tuli seurusteleva pari

Olin, ainakin osa minusta oli, halunnut sitä kauan ja kun sain sen, olikin oloni pelokas ja hämmentynyt. Sellainen 'ei saatana, ei näin.' En uskonut koko juttuun. Ei tehnyt mieli muuttaa siviilisäätyä facebookkiin.

Kattellaan? Sankari epävarmuuden haistoi kilometrien päähän. Enkä itsekään hohkanut varmuutta. Ei kai sen näin kuulunut mennä.

Päätös

Jälleennäkeminen sai minut hymyilymään, Sankarin vieressä oli hyvä nukkua. Se ei kuitenkaan riittänyt; olin kyllästynyt analysoimaan, pähkäilemään, pohtimaan ja säätämään. Olin päättänyt, ettei huoneistosta poistuttaisi ennen kuin meillä olisi etenemissuunnitelma. Ihan sama kumpaan suuntaan menisimme, kunhan menisimme jonnekin.

Koska osapuolet olivat ketkä olivat, päätöksentekoa vetkutettiin ansiokkaasti aamuun saakka:

- Meidän pitäisi nyt ihan oikeasti päättää aletaanko me millekään, sanoin kun Sankari kiskoi kenkiä jalkaansa.
- Nytkö?
- No nyt.

[hiljaisuus]

- Aletaan. Kattelaan.

Ja niin meistä tuli seurusteleva pari.

Tuliaisia vieraille

Sankari palasi Suomeen. Hän toi minulle kaksi konvehtirasiaa ja kolme suklaalevyä - suklaata jokaisesta maasta, jossa hän oli käynyt. Olin minä ilmeisesti hänen mielessään ollut.

Hänellä oli taas se vyö, jota minä en osannut avata.

- ...pitää kutsumattomat vieraat loitolla, kiroilin.
- Kutsutut vieraat, Sankari nauroi.

(naks)

Väitelauseita kysymysmerkeillä

Jostain kaukaa keskelle ei mitään:
"Olen elossa. Oletko sinä? Toivon niin. Jos otat minut vastaan, joutunen suutelemaan sinua suulle? Analyysi etenee."

Keskeltä ei mitään jonnekin kauas:
"Olen elossa. Hyvä, että sinäkin. Väitelauseita kysymysmerkeillä? Niitähän riittää? Kun otan sinut vastaan, katsotaan kuka suutelee, ketä ja mihin?

...no mä en tiedä, ehkä kaikki on vielä mahdollista...

Sankari seikkaili jossain kaukana, minä vetäydyin keskelle ei mitään. Juoksin metsässä kahden poron seurassa, saunoin ja söin makkaraa puukeinussa. Oloni oli hyvä.

Ja samalla hienoisen haikea. Myönsin itselleni toivovani, että joku olisi jakanut elämäni. Että joku olisi nukkunut vieressäni sielläkin, keskellä ei mitään. Ei ollut mitään pakkoa löytää Kunhan Jokua - pärjäsin yksinkin - mutta haaveissani elämääni kuului Ei Kuka Tahansa.

Jos jatkaisin säätämistä Sankarin kanssa en voisi löytää elämäni miestä, sillä en minä voisi tutustua keneenkään oikeasti, jos samalla kuitenkin nukahtaisin Sankarin silittäessä hiuksiani. Ei siis todellakaan ollut kuin kaksi vaihtoehtoa: joko oikeasti ottaisimme Sankarin kanssa selvää olisiko meistä mihinkään tai emme enää tapaisi.

Olin edelleen skeptinen suhteemme, mutta kaikkea ei voi miettiä loppuun. Jotkut asiat on elettävä. Päätin siis: jos Sankari olisi valmis tutustumaan minuun, vetäisisin henkeä ja hyppäisin kalliolta. Jos Sankari sanoisi ei tai haluaisi jatkaa säätämistä, sanoisin heihei.

Nyt

"jos käännyt katsomaan
taaksesi, näetkö silloin eteen
asfaltti on armoton
alusta kompastua
kun ilmalento alkaa
on hyvä antaa sen tapahtua

kädet osuu maahan
ja ensimmäinen ajatus on olla
nousematta enää koskaan
luovuttaa suosiolla
jäisit vaan siihen eikä kukaan tulisi
tulisi yö ja kasvattaisit juuret maahan
tuntisit, sen sydän lyö
olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta
olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta"

(Tulivuoria, Pariisin Kevät)

...joskus puoli ihmisikäää sitten kirjoitin tarinan ihmisestä, joka halusi olla puu. Hän oli kyllästynyt ihmisyyteen, hän halusi olla puu.

Minä tiedän miltä hänestä tuntui.

Mutta toisin kuin hän, minä taidan herätä huomennakin ihmisenä ihmisten maailmaan.

Ei minusta taida olla puuksi.

Tämähän on kuin kohtaus B-tason leffasta

Sankari lähti samalla koneella, jolla Vinski ja minä palasimme. Kentältä poistuttaessa ei tarvitse ottaa montaa harha-askelta nähdäkseen lasin läpi lähtöporteille.

Lähtijöitä kuulutettiin portille. Vinski meni ulos. Minä harhauduin.

Pakkohan minun oli. Etsiä lasin takaa ruskeita hiuksia, ryhdikästä vartaloa. Pakkohan minun oli. Nähdä edes vilaukselta mies, joka asui päässäni.

Tunteeko ihminen, kun häntä katsotaan? Toivoiko, odottiko, arveliko Sankari minun olevan siellä?

Hän käänsi päänsä. Näki minut. Katsoin häntä. Kuin en olisi koskaan nähnyt ihmistä. Nostin käteni tervehdykseen. Hän nosti omansa.

Käännyin. Vedin perässäni matkalaukkua. Ovet aukenivat itsestään edessäni. Ilmassa oli taikuutta. Ulkona satoi vettä.

Vinski seisoi jo taksijonossa. Pysähdyin hänen viereensä. Olin jossain muualla.

- Halataan nyt kuitenkin vielä. Oli hyvä reissu. Kiitos.
- Kiitos itsellesi, sanoin.

Syitä ja seurauksia

Se oli hyvä reissu. Tulimme Vinskin kanssa hyvin toimeen, vaikka hengasimme melkeinpä koko ajan yhdessä - kaikkia ihmisiä ei jaksa katsella tunnista ja päivästä toiseen. Vinskiä jaksoi. Kaverina.

Kavereina reissuun oli lähdetty ja matkan aikana minun mieleni Vinskin suhteeen vahvistui - minä tykkäsin hänestä kovasti, viihdyin seurassaan, mutta ilmeni syy ja toinenkin, joiden takia en enää nähnyt hänessä potentiaalia muuksi kuin kaveriksi.

Niin, ja sitten oli se kolmas syy. Sankari. Mies, joka asui päässäni, piipitti puhelimessani ja piti panttivankinaan melkoista osaa sydämestäni.

Matkan aikana selvisi muuten myös, että Sankari oli syy siihenkin, että Vinski ilmaantui elämääni; Vinski oli kuullut minusta kuukausien saatossa tarinan jos toisenkin ja ajatellut, että meillä voisi hyvinkin olla jotakin yhteistä, ja kun hän sitten bongasi minut netistä, olivat keitoksen ainekset kasassa.

Kertooko yksi kosketuskin enemmän kuin tuhat sanaa?

Ensimmäistä kertaa ikinä minun kelloni soi ennen kuin Sankarin. Ei Sankarikaan osannut pitkäksi aikaa jäädä sänkyyn makaamaan ilman minua, vaan nousi hänkin.

- Hyvää matkaa. Pidä itsesi hengissä.
- Pidän. Sinä myös.
- Nähdään.

Sankari halasi minua lujasti. Me emme ehkä osanneet puhua sanoilla, mutta sanattomuuden me hallitsimme hyvin.

Puhuttiin. Nähtiin.

Vinskin kanssa puhuin pitkän puhelun. Hän oli vähintäänkin ristiriitainen - ensireaktiona hän kannusti Sankaria ja minua etenemään. Sitten hän muistutti, ettei Sankariin kannata luottaa. Viittasi muihin naisiin, siihen, että olen vain yksi monista. Merkityksetön.

En ottanut Vinskin sanoja sen suurempana totuutena kuin Sankarinkaan. Mutta en voi kieltää, etteivätkö ne olisi jollakin tavalla vaikuttaneet minuun.

Sankarin kanssa päädyimme suolle. Kuvaannollisesti olimme olleet siellä jo pidemmän aikaa, joten konkreettinen kävelyretki tuhansien hyttysten seurassa oli enemmän kuin paikallaan.

Sankari oli vakavissaan miettinyt sitoutunutta seurustelua. Että unohdettaisiin muut ja oltaisiin ihan oikeasti yhdessä. Mietimme mikä yhdessäolossamme muuttuisi, jos ottaisimme käyttöön sanan seurustelu. Pohdinnoissame oli yksi merkittävä ero: Sankari mietti tulevaisuutta, minä nykyisyyttä.

Kyllä. Kyllä minä halusin olla Sankarin kanssa, mutta (taas se MUTTA) minua mietitytti halusiko Sankari ihan oikeasti olla minun kanssani vai eikö hän vain osannut päästää minusta irti - en halua sinua, mutten halua kenenkään muunkaan saavan sinua? En ollut aivan varma uskalsinko uskoa Sankarin tunteisiin. Enkä ollut varma oliko suojuksia enää mahdollista tiputtaa, kun niitä oli pidetty yllä niin kauan.

Vinskiltä tuli illalla tekstiviesti seuraavan aamun lähtöön liittyen. Sankari sanoi hyvää yötä ja nukahti viereeni.

Joo, voitas ehkä puhua. Joo, pitäis varmaan nähä.

Vinski:
"Huomenta. Hyvä, että pääsit ehyenä perille. Tuli eilen aika paljo taas ajateltavaa. Voitas ehkä puhua asioita ihan äänen kans joskus illempana tai viimeistään matkalla f2f...? Alkaa tuntuun, että tässä on sopassa mukana ja alan oleen aika pihalla kuvioista samalla."

Sankari:
"Moi. Onko huono olo? Krapulallisesti, tarkoitan. Pitäis varmaan nähä niin ei tarvis vatvoa turhaan. Kaveri tulee tänään mulle asumaan, mutta kerkenen silti, illemmalla."

Sota on päättynyt. Palatkaa Pariisiin.

Sankari oli soittanut Vinskille ja maininnut minun olevan viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Vinski oli todennut siihen, että hän tiesikin sen jo, ja kertonut sitten, että tunnemme toisemme ja että olemme lähdössä reissuun yhdessä.

Puhelin alkoi piipittää:

Rara Vinskille:
"No mitä se sano?"

Vinski:
"Oli se vähä paineessa, eikä ehkä ihan vähääkää. Kyllä teillon varmaan aika paljon puhuttavaa, kun molemmat pidätte selvästi toisistanne."

Sankari:
"Joko oot päissäsi ja levität kauhua kaupungilla? Taidan tukea sua sivustasta muutamalla III-kranaatilla. Lähdet sitten reissuun mun kaverin ja samalla konsultin kans? Hmm. Yllättävää. Ei kyllä selkeytä mitään, mutta kirkastaa ajattelua. No, hauskaa iltaa jos et jo nuku :-)"

Rara:
"En nuku. Vielä. Ei ollut tarkoitus pölliä sulta konsulttia, pahoittelen. Absurdia. En ole kyllä saanut kauttansa mitään ylimääräistä taustatietoa. Mutta minäpä jatkan lärvejä, jos vaikka saavuttaisi tavoitteen joskus. Illan jatkoa."

Sankari:
"Ei se konsulttius mitään, älä vaan vie kaveria (miten sekin onnistuisi?). Ollaan tunnettu muistaakseni ainakin 28 vuotta. No, kyllä tämä soppa tästä kirkastuu. Tai suurustuu. Tieto ei lisää kuin tuskaisuutta."

Rara:
"En vie kaveria. Eikä se ole edes vallassani. Mutta voinen olla kaveri kaverisi kanssa viemättä häntä sinulta. Periaatteessa. Jos en käytännössä, niin ei. Toki sinulla on etuoikeus Vinskiin kuitenkin."

Väliin piipitti Vinski:
"Hai, et sorppa, ku vielä häirin. Musta tämä soppa on aika koominen kyllä. Elämä on omituista... Todella omituista..."

Ja sitten taas Sankari:
"Mikä lienee humaltumisen aste nyt? :D Vapaat ihmiset tekevät kuten tahtovat. En minä ala ketään neuvomaan, kävi miten kävi. Huomasin vain mustasukkaisuuden peikon itsessäni, harvinaista ja siksi hälyttävää. Tiedon puutetta. Oikea-aikaisen sellaisen. Itse tiedätte mitä teette."

Rara:
"Keskivaikea humallus? Ei lärvit kuitenkaan. Vielä. Mustasukkainen Vinskistä vai minusta vai molemmista? Tietoisesti kukaan tuskin tietää tekemisiään, minä en ainakaan. Ketään ei ole tarkoitus loukata. Ja tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla? Hakis lisää juotavaa."

Sankari:
"Sinusta."

Rara:
"Tuo on aika paljon."

Sinusta.

Minä tuijotin sitä sanaa ja kyyneleet nousivat silmiini.

The Lärvit

Ennen reissua kalenterissani oli vielä yksi merkintä; lärvit. En ole erityisen viinaan menevä, eikä minua useinkaan pääse bongaamaan humaltuneessa tilassa. Työkavereiden kanssa oli kuitenkin ennen kesälomille jäämistä kypsynyt ajatus riehakkaan kosteasta ulkoillasta ja minusta tuntui, että krapula voisi olla ihan virkistävääkin vaihtelua - jos saisin hankittua oikein huonon olon, voisin keskittyä tekemään kuolemaa vessan lattialla sen sijaan, että hauduttaisin suhdesoppaa.

Krapulaa edeltää kuitenkin useimmiten laskuhumala, ja sitä puolestaan nousuhumala loistavine ideoineen. Jo ensimmäisen siiderin (joka taisi olla viinipullon kokoluokkaa) jälkeen, tulin siihen tulokseen, että Sankarin pitäisi saada tietää matkaseurani henkilöllisyys ennen reissua. Laitoin Vinskille viestiä asiasta.

Jonkun ajan kuluttua Vinski vastasi: nyt tietää.

"The price of getting what you want, is getting what once you wanted."

Sankari oli siis löytänyt tunteet. Ne eivät olleet samoja tunteita kuin Valtavien Tunteiden Naiseen kohdentuneet, mutta jonkinlaisia kuitenkin.

Enkä minä tiennyt mitä tehdä. Olin varautunut heittämään miehen parvekkeelta, mutta en sitten pystynytkään siihen. Kuinka olisin voinut, kun toinen katsoi minua ja sanoi minun muuttuvan koko ajan kauniimmaksi hänen silmissään. Halusin heittää. Halusin sen miehen.

Sankari tiesi, että olin lähdössä reissuun, mutta ei sitä kenen kanssa. Eihän hän edes tiennyt, että tunsin Vinskin. Ja koska olin luvannut Vinskille olla mainitsematta häntä Sankarille, en voinut ottaa asiaa esillekään. Tilanteessa oli liikaa muuttujia. Tarvitsin aikalisän.

Sankari oli lähdössä reissuun samana päivänä, jona Vinski ja minä olimme palaamassa. Sen jälkeen menoja oli puolin ja toisin niin, ettemme seuraaviin kolmeen viikkoon ehtisi kovin helposti nähdä. Ehdotin, että miettisimme tuon ajan tilannetta emmekä kolmen viikon kuluttua tavatessamme poistuisi huoneesta ilman ratkaisua siitä oliko suuntamme eteen vai taakse.

Ehdotus sopi Sankarille ja niin ympäröin kalenteristani elokuisen tiistain.

Sekoitat konseptini, mies.

- Minusta tuntuu, että mä olen sekoamassa sinuun, sanoi Sankari ja katsoi minua silmiin.

Entäs luovat ratkaisut? Jos olisikin ottanut ovikellosta patterit pois.

Toivoin, että Sankari laittaisi pisteen koko hommalle. Koska se olisi järkevää.

Toivoin, että Sankari sanoisi haluavansa minut. Koska oli Rara, joka oli halunnut sitä paljon ja koska se Rara asui minussa, edelleen.

Järki tarttui minua taas olkapäistä ja muistutti rauhallisella äänellä, että kaikki puhui Sankaria vastaan. Ihan kaikki. Paitsi seksi.

Eikä Järki siltikään saanut minua täysin vakuutetuksi. Pelkäsin, että haluaisin kuitenkin koskea, silittää, hengittää, pitää kiinni. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin koko tilannetta.

Ovikello soi. Oli aika lakata pelkäämästä ja kohdata tilanne.

Kritiikin ja kommentoinnin kirjallinen osuus

Ennen kuin pääsimme huutoetäisyydelle, sain postia:

"Mulla(kin) lukee kalenterissa keskiviikon kohdalla "Raran lärvit". Siitä lähdetään rakentamaan tätä juttua aikatauluineen, siten, ettei kenenkään tarvi turhaan juoda.

Ensinnäkään, minua ei kiinnosta rastit seinässä, tilastot (näissä asioissa), teeskentely, sanahelinä, suunnitelmallisuus tai kenenkään pilkkominen pelkiksi ominaisuuksiksi. Tyytymättömyys, vaikeus, hankaluus, kommunikoimattomuus, tuppisuisuus. Kerääminen, keräily, keräiltävyys, keräilysarjat. Ei.

En halua olla tyytyväinen? Olenko masokisti? Tottakai haluan olla tyytyväinen, mutta tyytyväisyys on nykyään vaikeampaa kuin 90-luvulla. Huomattavasti vaikeampaa kuin 2005. Kun tiedän, mitä elämä voi(si) olla, miksi tyytyisin mihinkään muuhun? Tähän on heti mainittava, että sun kans oon kokenut joskus hetkellisesti fiilistä, jota en uskonut enää olevankaan; kokonaisvaltaista onnellis-arvostavaa oloa naista kohtaan. Usko tai älä, vain minä sen tiedän.

Valmistusaineissasi on tosiaankin hiven itserakkautta, en sano, että sitä olisi liikaa, mutta sen verran että sen tunnistaa ja maistaa. Et kuitenkaan olle liian ylpeä. Parempi sekin olisi kuin kynnysmatto, joita näyttää olevan kadut täynnä.

Jostain syystä olemme edelleen hiukan varautuneita kun "puhumme" kasvotusten (säästä). Tämäkin on vaikuttanut väleihimme paljon (ei se sää).

Täysillä eteenpäillä tarkoitin sitä, että koin/koen olevani seurustelun kynnyksellä (tai kynnöksellä?) ja on mentävä jonnekin, paikoilleen ei voi jäädä. Et tunne mua vielä puoliksikaan, se, mitä on näkemättä, johtuu osaltaan sun kodin vankeudesta, yhteisesti päättämästämme puolikaasulla/-valoilla ajosta, pelkästä säästä puhumisesta, suojista ja suojauksista ja ties mistä.
Oon siis miettinyt näitäkin asioita, mitä, millaista se olisi, mihin johtaisi? Koen, että omasta puolestani on/oli, ainakin teoriassa, aineksia täysipainoiseen ja vakavaan juttuun, sellaiseen, joka jopa johtaisi johonkin. Siksi oli mietittävä.

En väistä kysymyksiä, ehkä en vain pysty vastaamaan kaikkiin niihin. Kysymysmerkit eivät liity vastuunkantoon, vaan ilmaisumuotoon. En juokse karkuun mitään. Olen sujut itseni kanssa. Olenko katkera elämälle? Vähän kai, mutta se ei hallitse arkeani. Ei oo tunteiksi luokiteltavia (minun kategoriani) tunteita näkynyt vaikka oon koittanut tutustua naisihmisiin tosissanikin muutaman vuoden ajan.

On mulla tunteita sua kohtaan. Miten voisi olla toisin? Miten voisikaan suhtautua välinpitämättömästi olentoon, joka kävelee roskakatosta kohti tehokkaan näköisesti, valtavaan polkkatyynyyn verhoutuneena? Ekatreffeilläkin olit kuin suoraan lastensadusta, nyt sen vasta näen. Puolukka tai mansikka oli sulla päässä silloin, muistan kyllä. Niin. Ja näytit samalle kuin lapsena. Huono siinä on tunteetonta näytellä.

Ongelmani on siinä, etten halua tyytyä yhtään vähempään kuin mitä silloin koin. Ongelmana on se, etteivät ihmiset ole koskaan samoja. Tunteet eivät ole samoja. Tilanteet tai olosuhteet eivät ole koskaan samat. Mitä vittua sitten oikuttelen, odotan Täydellisyyttä enkä osaa elää elämääni? Kerropa se. Kun ei tunnu riittävän hyvältä, ei tunnu oikealta. Ei tunnu väärältäkään, mutta se voi olla pienestä kiinni. Siinä on mun ongelma, en osaa tyytyä mihinkään, pitää vaatia kuuta taivaalta ja mielellään vähän päälle. Aika hiton paljon vähän.

Ei sulla oo käsitystä siitä miten osoitan tunteitani tai näytän niitä hyviäkin puolia. Osaatko kuvitella, että olin (nykyäänkin harva-osa-aikaisesti) herkkä ja tunteellinen poika? Toisaalta, eipä sustakaan paljoa saa irti ellei itse tee ensin, tämä varmaan hidastaa/hidasti kommunikointiakin? Rapsuta mun selkää niin näytän oman rapsutukseni?

Ei mulla oo tarvetta analysoida sua puhki. Enkä yhäkään oo pelimies. Tykkään naisista, mutta eivätkö kaikki miehet? Mulle riittää yksi nainen jos tämä on oikeanlainen ja kannenalus/korimalli/toiminta kohdillaan niinkuin pitääkin.

Jos jatkan nirsoilua ja jään yksin, se on sitten niin. Haista elämä vittu! En ala nöyristelemään olematonta kohtaloa, jos onnistuu niin hyvä, jos ei, voi voi. Pärjään yksin varsin hyvin, välillä se on paskamaista, mutta kyllä sen kestää. Naisia on maailma täynnä, mutta rakkautta ei kai vieläkään voi tilata netistä?

Eikä ollut kovasanainen sun posti, oon lukenut pahempiakin. Lukenut vaikka on kipeää tehnyt. Ennemminkin koko posti oli kuin johdanto, josta puuttui huipennus. Huipentelemmeko asian loppuun ennen Lärvejä?

Sankari

PS. Osaako se Poika mennä nukkumaan jos on tuttuja vieraita kylässä? Monelta saa tulla?"

Yritin siis vaihteeksi totella järjen ääntä

Ehdotin Sankarille, että pitäisimme välienselvittelyn, osa N, alkuviikosta. Sanoin kirjoittavani pohjustukseksi novellin sähköpostiinsa. Vinski oli pyytänyt, etten puhuisi Sankarille hänestä, enkä siis maininnut tätä juonenkäännettä kirjelmässäni.

Sankari luki postini ja sanoi, että hänellä on siihen paljon kommentoitavaa ja kritisoitavaa. Sovimme, että huutaisimme toisillemme lähitulevaisuudessa.

PIMEYDESSÄ

Hän nosti päänsä ja käänsi katseensa ylös.
Sinä yönä taivaalla ei ollut tähtiä eikä kuuta.

Hän oli odottanut yötä.
Sitä tai jotain toista.
Pimeässä näki paremmin.

Sokeuteen kyllästyneenä hän nosti päänsä ja nyrkkinsä.
Hengitti hiljaa, kuunteli pimeyttä, katseli yötä.
Kun kukaan ei hyökännyt, hän laski nyrkkinsä,
muttei leukaansa, ja otti ensimmäiset askeleensa.

Askeleet muuttuivat juoksuksi, hengitys ääneksi.

Sinä yönä hän ei paennut mitään, ei edes itseään.
Yönä, jona taivaalla ei ollut tähtiä eikä kuuta.

Kärrynpyörin kohti ryteikköjä

Vaikka olinkin sanonut Vinskille - ja samalla jälleen kerran itselleni - ettemme olleet Sankarin kanssa sitoutuneet toisiimme ja että saimme huristaa niin monirattaisilla kärryillä kuin ikinä ehdimme, korpesivat Sankarin kärryt minua jossain määrin. Montako naista sillä oli? Ja millä syvyysasteilla? Olinko kummempi kuin kymmenet muut?

Enkä minä luottanut Vinskiinkään täysin. Pidin edelleen mahdollisena, että kuvio oli juoni saada minut heittämään Sankari parvekkeelta. Ja kun olisin sen tehnyt, vedettäisiin matto jalkojeni alta ja naurettaisiin maassa makaavalle.

Olin vähän surullinen, hieman peloissani, mutta päätin silti ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Katso peiliin ja puhu.

Viikon päästä olisimme jossakin kaukana, minä ja Vinski. Ajatus tuntui yön yli nukkumisen jälkeenkin hyvältä. Matkapäätös oli tehty kaveripohjalta, mutta ajatus siitä, että olisi aika heittää Sankari parvekkeelta alkoi kypsyä mielessäni.

Kysyin itseltäni tahdoinko Sankarin vielä. En taida tahtoa, oli vastaus. Jokin jäyti silti vielä vähän, joku huuteli ja jossitteli. Joku toinen - jämerämpi ja päättäväisempi ääni, järjen ääni? - otti minua hartioista kiinni, katsoi suoraan silmiin ja kysyi:

- Oikeasti, kun se on ollut säätämistä ja hemmetin vaikeaa, kyräilyä suojien takana koko ajan, voiko se siitä miksikään muuttua? Oikeasti, rehellisesti?
- Tuskin, vastasin katsetta väistellen.

Itkin. En oikein tiennyt mitä itkin. Se ei ollut iloa eikä surua. Ehkä se oli toivoa. Toivoa siitä, että asioilla on taipumus järjestyä.

Mitäpä sitä kaikkia päätöksiä sen kummemmin harkitsemaan tai analysoimaan.

Vinski otti tilanteen puheeksi. Kuvioni arveluttivat häntä. Hän ei halunnut olla kolmas pyörä. Sanoin, ettei tarkoitukseni ole leikkiä hänellä. En itsekään halua olla kakkosvaihtoehto enkä pikkukivake, joten en odota, että kukaan muukaan siihen rooliin ryhtyisi.

- Et halua olla pikkukivake? Ehkä sun pitäis joskus puhua jonkun kanssa. Kärryissä voi olla useampi kuin kolme ratasta.
- Mä sanoudun irti koko sopasta. Sä olet hyvä ihminen, toivottavasti saat asiat selvitettyä, Vinski jatkoi.

Ehkä olisi ollut parempi antaa Vinskin mennä, mutta siihen minä en pystynyt. Kerroin mitä ajattelin Sankarista, miten olin tilanteen kokenut ja kuinka sen siinä hetkessä koin. Kerroin, että minusta tuntui, että voisin pitää Vinskistä. Paljon.

- Musta ei tuntuisi hyvälle, jos meistä tulisi jotain tämän takia.
- Tämän takia? kysyin.
- Sen yhen. Tämän tilanteen. Mä haluaisin, että musta tykätään mun itseni takia.
- En minä pidä sinusta tämän tilanteen takia, vaan siitä huolimatta!

Ja niin unohdettiin puheet siitä, että Vinski poistuisi takavasemmalle. Sen sijaan lisättiin soppaan vähän tabascoa. Vinski nimittäin tarjoutui kesälomamatkaseuraksi ja minä otin tarjouksen vastaan. Eikä keitosta jätetty tältä osin hautumaan - sähköpostiini tipahti seuraavana päivänä vahvistus lennoista ja hotellista.