Viikon päästä olisimme jossakin kaukana, minä ja Vinski. Ajatus tuntui yön yli nukkumisen jälkeenkin hyvältä. Matkapäätös oli tehty kaveripohjalta, mutta ajatus siitä, että olisi aika heittää Sankari parvekkeelta alkoi kypsyä mielessäni.
Kysyin itseltäni tahdoinko Sankarin vielä. En taida tahtoa, oli vastaus. Jokin jäyti silti vielä vähän, joku huuteli ja jossitteli. Joku toinen - jämerämpi ja päättäväisempi ääni, järjen ääni? - otti minua hartioista kiinni, katsoi suoraan silmiin ja kysyi:
- Oikeasti, kun se on ollut säätämistä ja hemmetin vaikeaa, kyräilyä suojien takana koko ajan, voiko se siitä miksikään muuttua? Oikeasti, rehellisesti?
- Tuskin, vastasin katsetta väistellen.
Itkin. En oikein tiennyt mitä itkin. Se ei ollut iloa eikä surua. Ehkä se oli toivoa. Toivoa siitä, että asioilla on taipumus järjestyä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti