Kritiikin ja kommentoinnin kirjallinen osuus

Ennen kuin pääsimme huutoetäisyydelle, sain postia:

"Mulla(kin) lukee kalenterissa keskiviikon kohdalla "Raran lärvit". Siitä lähdetään rakentamaan tätä juttua aikatauluineen, siten, ettei kenenkään tarvi turhaan juoda.

Ensinnäkään, minua ei kiinnosta rastit seinässä, tilastot (näissä asioissa), teeskentely, sanahelinä, suunnitelmallisuus tai kenenkään pilkkominen pelkiksi ominaisuuksiksi. Tyytymättömyys, vaikeus, hankaluus, kommunikoimattomuus, tuppisuisuus. Kerääminen, keräily, keräiltävyys, keräilysarjat. Ei.

En halua olla tyytyväinen? Olenko masokisti? Tottakai haluan olla tyytyväinen, mutta tyytyväisyys on nykyään vaikeampaa kuin 90-luvulla. Huomattavasti vaikeampaa kuin 2005. Kun tiedän, mitä elämä voi(si) olla, miksi tyytyisin mihinkään muuhun? Tähän on heti mainittava, että sun kans oon kokenut joskus hetkellisesti fiilistä, jota en uskonut enää olevankaan; kokonaisvaltaista onnellis-arvostavaa oloa naista kohtaan. Usko tai älä, vain minä sen tiedän.

Valmistusaineissasi on tosiaankin hiven itserakkautta, en sano, että sitä olisi liikaa, mutta sen verran että sen tunnistaa ja maistaa. Et kuitenkaan olle liian ylpeä. Parempi sekin olisi kuin kynnysmatto, joita näyttää olevan kadut täynnä.

Jostain syystä olemme edelleen hiukan varautuneita kun "puhumme" kasvotusten (säästä). Tämäkin on vaikuttanut väleihimme paljon (ei se sää).

Täysillä eteenpäillä tarkoitin sitä, että koin/koen olevani seurustelun kynnyksellä (tai kynnöksellä?) ja on mentävä jonnekin, paikoilleen ei voi jäädä. Et tunne mua vielä puoliksikaan, se, mitä on näkemättä, johtuu osaltaan sun kodin vankeudesta, yhteisesti päättämästämme puolikaasulla/-valoilla ajosta, pelkästä säästä puhumisesta, suojista ja suojauksista ja ties mistä.
Oon siis miettinyt näitäkin asioita, mitä, millaista se olisi, mihin johtaisi? Koen, että omasta puolestani on/oli, ainakin teoriassa, aineksia täysipainoiseen ja vakavaan juttuun, sellaiseen, joka jopa johtaisi johonkin. Siksi oli mietittävä.

En väistä kysymyksiä, ehkä en vain pysty vastaamaan kaikkiin niihin. Kysymysmerkit eivät liity vastuunkantoon, vaan ilmaisumuotoon. En juokse karkuun mitään. Olen sujut itseni kanssa. Olenko katkera elämälle? Vähän kai, mutta se ei hallitse arkeani. Ei oo tunteiksi luokiteltavia (minun kategoriani) tunteita näkynyt vaikka oon koittanut tutustua naisihmisiin tosissanikin muutaman vuoden ajan.

On mulla tunteita sua kohtaan. Miten voisi olla toisin? Miten voisikaan suhtautua välinpitämättömästi olentoon, joka kävelee roskakatosta kohti tehokkaan näköisesti, valtavaan polkkatyynyyn verhoutuneena? Ekatreffeilläkin olit kuin suoraan lastensadusta, nyt sen vasta näen. Puolukka tai mansikka oli sulla päässä silloin, muistan kyllä. Niin. Ja näytit samalle kuin lapsena. Huono siinä on tunteetonta näytellä.

Ongelmani on siinä, etten halua tyytyä yhtään vähempään kuin mitä silloin koin. Ongelmana on se, etteivät ihmiset ole koskaan samoja. Tunteet eivät ole samoja. Tilanteet tai olosuhteet eivät ole koskaan samat. Mitä vittua sitten oikuttelen, odotan Täydellisyyttä enkä osaa elää elämääni? Kerropa se. Kun ei tunnu riittävän hyvältä, ei tunnu oikealta. Ei tunnu väärältäkään, mutta se voi olla pienestä kiinni. Siinä on mun ongelma, en osaa tyytyä mihinkään, pitää vaatia kuuta taivaalta ja mielellään vähän päälle. Aika hiton paljon vähän.

Ei sulla oo käsitystä siitä miten osoitan tunteitani tai näytän niitä hyviäkin puolia. Osaatko kuvitella, että olin (nykyäänkin harva-osa-aikaisesti) herkkä ja tunteellinen poika? Toisaalta, eipä sustakaan paljoa saa irti ellei itse tee ensin, tämä varmaan hidastaa/hidasti kommunikointiakin? Rapsuta mun selkää niin näytän oman rapsutukseni?

Ei mulla oo tarvetta analysoida sua puhki. Enkä yhäkään oo pelimies. Tykkään naisista, mutta eivätkö kaikki miehet? Mulle riittää yksi nainen jos tämä on oikeanlainen ja kannenalus/korimalli/toiminta kohdillaan niinkuin pitääkin.

Jos jatkan nirsoilua ja jään yksin, se on sitten niin. Haista elämä vittu! En ala nöyristelemään olematonta kohtaloa, jos onnistuu niin hyvä, jos ei, voi voi. Pärjään yksin varsin hyvin, välillä se on paskamaista, mutta kyllä sen kestää. Naisia on maailma täynnä, mutta rakkautta ei kai vieläkään voi tilata netistä?

Eikä ollut kovasanainen sun posti, oon lukenut pahempiakin. Lukenut vaikka on kipeää tehnyt. Ennemminkin koko posti oli kuin johdanto, josta puuttui huipennus. Huipentelemmeko asian loppuun ennen Lärvejä?

Sankari

PS. Osaako se Poika mennä nukkumaan jos on tuttuja vieraita kylässä? Monelta saa tulla?"