Sankari lähti samalla koneella, jolla Vinski ja minä palasimme. Kentältä poistuttaessa ei tarvitse ottaa montaa harha-askelta nähdäkseen lasin läpi lähtöporteille.
Lähtijöitä kuulutettiin portille. Vinski meni ulos. Minä harhauduin.
Pakkohan minun oli. Etsiä lasin takaa ruskeita hiuksia, ryhdikästä vartaloa. Pakkohan minun oli. Nähdä edes vilaukselta mies, joka asui päässäni.
Tunteeko ihminen, kun häntä katsotaan? Toivoiko, odottiko, arveliko Sankari minun olevan siellä?
Hän käänsi päänsä. Näki minut. Katsoin häntä. Kuin en olisi koskaan nähnyt ihmistä. Nostin käteni tervehdykseen. Hän nosti omansa.
Käännyin. Vedin perässäni matkalaukkua. Ovet aukenivat itsestään edessäni. Ilmassa oli taikuutta. Ulkona satoi vettä.
Vinski seisoi jo taksijonossa. Pysähdyin hänen viereensä. Olin jossain muualla.
- Halataan nyt kuitenkin vielä. Oli hyvä reissu. Kiitos.
- Kiitos itsellesi, sanoin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti