Eräänä keskiviikkoiltana

Sankari pyysi audienssia. Soin sen hänelle.

Sankari otti itse tilanteemme puheeksi. Hänen nähdäkseen oli (taas) vain kaksi vaihtoehtoa: mennä joko täysillä eteen tai täysillä taakse. Hän ei kuitenkaan itsekään tiennyt mitä halusi:

- Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä eikä helppo.
- Mitä sä ajattelet? hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Mä taidan olla hukassa. En tiedä enää mistään mitään, sanoin.
- Tiedäthän sä, ettet ole ainoa vaihtoehto, jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen.

Tunnelma oli varautunut.

- Mä päätin jo, ettei nähdä enää, sanoi Sankari.
- Mutta tilanne muuttuu aina hankalaksi, kun sut näkee. Sussa on ominaisuuksia, joita ei löydy kenestäkään, mies jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En mä halua olla sellainen ratkaisu, joka otetaan, koska minussa on ominaisuuksia, joita ei löydy muista. En mä halua olla joku rasti ruutuun -tehtävä. Mä haluan olla enemmän kuin ominaisuuksieni summa!
- Mä en varmaankaan ole puhunut tarpeeksi selkeästi. En mä tota tarkottanut. Täytyy olla tunteitakin, kun tässä on jo puoli vuotta mennyt.

Joskus on parempi olla hiljaa. Puhumatta. Vartalomme eivät välittäneet, ettemme tienneet mitä toisistamme ajattelimme tai mitä toisiamme kohtaan tunsimme. Kehomme halusivat kiinni toisiinsa.

Nukahdin Sankarin viereen ajatellen, että tämä oli viimeinen kerta. Että tämä olisi viimeinen yömme yhdessä.

Eräänä keskiviikkoiltapäivänä

Vinski osti meille vielä jäätelöt. Kun ne oli syöty, oli aika sanoa heippa.

- Palataanko asiaan? kysyi Vinski.
- Palataan, vastasin.
- Oli kiva nähdä, sanoimme molemmat yhteen ääneen.

Vinski ei - toisin kuin Sankari - ollut ulkoisesti sitä miestyyppiä, johon kiinnitin ensisijaisesti huomioni, mutta hänellä oli kaunispiirteiset ja ystävälliset kasvot. Vinski oli rauhallinen ja mukava. Hänen seurassaan oli helppo olla.

Paina pääsi tyynyyn tähän, halaa minua vähän.

Olin väsynyt, sekava ja pahalla tuulella. Missään ei ollut mitään mieltä eikä järkeä.

Vinski kiinnosti minua, mutta en ymmärtänyt kuinka hänelle saattoi olla OK hakeutua seuraani.

Sankari sitten. Olisin halunnut päästä hänen päänsä sisälle, jotta olisin nähnyt oliko siellä mitään todellista minua kohtaan. Vinski sai minut uskomaan, ettei ollut.

Minä en tiennyt. En todellakaan tiennyt mistään mitään enää. Jos koskaan olin tiennytkään.

Menin nukkumaan. Yksin.

Kun vastaukset synnyttävät uusia kysymyksiä

Kysyin Vinskiltä mikä minä hänen nähdäkseen olin suhteessa Sankariin. Hän ei alkuun ymmärtänyt kysymystä. Täsmensin itseäni ja tiedustelin eikö häntä häiritse se, että tunnen Sankarin. Kesti vielä hetken ennen kuin Vinski pääsi kärryille ja tajusi, että Sankari ja minä olimme edelleen tekemisissä keskenämme. Hän oli hämmentynyt. Ei ollut tullut ajatelleeksi.

- Ei helvetti.
- Mä en ymmärrä miksi kukaan nainen kiinnostuisi Sankarista. Se ei välttämättä ole ihan sitä mitä se esittää, Vinski jatkoi.

Saippua vaahtoaa

- Sattuma vai testi?
- Sattuma. Tai kyllä mä heti siitä profiilista ajattelin, että se voisit olla sinä. Halusin, että tiedät, että mä tiedän, mutta ei meidän tartte siitä sen enempää puhua.

Eikä siitä puhuttu sillä erää sen enempää, mutta pääni raksutti ja naksutti:

Sankari ja minä emme seurustelleet, emme olleet sitoutuneita toisiimme. Se oli molemmille täysin selvää. Minulla ei ollut tässä suhteessa lojaliteettia Sankaria kohtaan, mutta eikö hänen kaverillaan kuitenkin pitäisi olla. Eikö se ole kirjoittamaton sääntö, että kaverin naiseen - vaikka sitten epäviralliseen - ei kosketa?

Mietin vaihtoehtoja:

1) Sankari on sanonut, että olen vapaata riistaa. Kenties jopa mainostanut minua kavereilleen saadakseen minut pois jaloistaan pyörimästä.
2) Sankari ei ole päivittänyt tilannetta; hän on aiemmin kertonut, ettemme tapaile enää ja jättänyt sanomatta, että tapailemme sittenkin.
3) Kyseessä on kummallinen testi tai muu viritys.
4) Sankarin ja Vinskin välillä ei ole normaalia lojaliteettia.

Nyt

Huomaan, että minun on vaikea ajatella joitakin tapahtumia, ajatuksia, tekoja, sanottuja sanoja. Vaikea kirjoittaa niistä. Tekisi mieleni puristaa silmät tiukasti kiinni ja painaa kädet korville. Antaa olla ja unohtaa. Polttaa päiväkirjat, tuhota sähköpostit ja tekstiviestit. Kaikki.

Mutta minähän kirjoitan tämän loppuun (mihin?). Uhallanikin kirjoitan. Vaikka se mitä kirjoitan, olisi totta ainoastaan minun silmissäni.

Minä kirjoitan tämän loppuun, ja viimeisen pisteen jälkeen minä keitän itselleni pannullisen teetä.

Maailma on liian pieni

Se, jolle vastasin, jonka profiili on mielenkiintoinen, vastasi takaisin ja pian siirryimme reaaliaikaiseen kirjalliseen viestintään. Kommunikointi oli sujuvaa, helppoa ja hauskaa. Me olimme samalla taajuudella. Juttumme menivät yksiin.

Kunnes:

- Hei, voin olla väärässäkin, mutta taidat tuntea erään Sankarin.
- Taidan tuntea.

Kysymyksen, vai toteamusko se oli, myötä tiesin kenen kanssa juttelin. Keskustelukumppanini oli sama mies, jolle Sankari oli hehkuttanut minua ekojen treffiemme jälkeen. Sama mies, jolle Sankari sanoi puhuneensa minusta silloin kerran koko illan.

Mies, jota Sankari kutsui parhaaksi kaverikseen.

Häivähdyksiä

Kerroin Sankarillekin saaneeni viestin veljeltään. Sankari pysähtyi hetkeksi, mutta piti pokkansa loistavasti. Ehkä ilmassa oli häivähdys hämmennystä.

Seuraavana päivänä puhelimeni piippasi - Sankari kertoi veljensä tunnustaneen erheensä itsekin. Ehkä viestissä oli häivähdys helpotusta.

Vastauksia

Mutta unohdetaanpa Sankarin veli hetkeksi ja keskitytään siihen toiseen viestiin. Viesti oli kiinnostava ja sen takaa löytyvä profiili erittäin kiinnostava - kuin minua varten tehty.

Vakaat päätökset on tehty rikottaviksi. En voinut olla vastaamatta viestiin.

Vastasin Sankarin veljellekin - en siksi, että olisin suunnitellut alkavani hänen kanssaan millekään, vaan lähinnä tilanteen absurdiuden takia. Totesin maailman olevan pieni. Saatuani hieman myöhemmin sataprosenttisen varmuuden siitä, että kyseessä ihan oikeasti oli unikaverini velipoika, kerroin sen hänellekin: sinä olet Sankarin veli, minä olen Rara - ja vaikka moraalini onkin joustava, meni rajani siinä.

Kun maailma on pieni

En ollut hetkeen uhrannut ajatustakaan nettideittailulle. Hommassa ei enää ollut uutuudenviehätystä, eikä oikeastaan muutakaan viehätystä. Profiilini oli kuitenkin edelleen olemassa. Uhallanikin annoin sen olla - mehän emme Sankarin kanssa seurustelleet.

Lomaa edeltävä työpäivä oli lähinnä ajan ottamista hengiltä ja niinhän siinä sitten kävi, että surffilautani otti omia aikojaan suunnan erinäiselle sivustolle. Ainahan siellä saattoi piipahtaa, vaikka olinkin päättänyt olla vastaamatta enää kenellekään.

Uusia viestejä oli kaksi. Tuijotin ruutua ja aivoni laskivat vimmatusti yhteen yksityiskohtia ja informaation murusia. Ponkaisin ylös tuolistani ja säntäsin viereiseen huoneeseen. Nauroin ääneen. Kollegani katsoi minua kysyvästi.

- Arvaapa kuka oli laittanut mulle viestiä kaksneljässä? Sankarin veli!

Keittiössä voi joskus tehdä muutakin kuin juoda teetä

Keitin perunoita Sankarin tuoman kalan kaveriksi. Kala oli herkullista - maailmassani voisi hyvinkin olla tilaa miehelle, joka pitäisi minut kalassa. Uusia perunoita mutustellessani mietin pitäisikö minunkin ajatella vakavia, siirtyä hetkeksi nykyhetkestä pitkään tähtäimeen.

Ajatuksesta tekoihin, siis ajatteluun: voisiko Sankarin kanssa oikeasti olla? Minua epäilytti miehen arjensietokyky enkä ollut aivan varma oliko hän tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Osasiko olla tyytyväinen. Monta muuta puutetta olin valmis katsomaan sormien läpi, mutta tyytymätöntä miestä en toista kertaa ottaisi. Enkä tarkoittanut tyytyväisyydellä tyytymistä (sekundaan), vaan sitä omasta itsestä nousevaa onnentunnetta.

Sanon sulle hyvää yötä

Sankari ilmestyi oveni taakse tuliaisten kera. Hyviä kaloja, hyvällä naiselle.

Hyvää oli myös seksi. Nautinnollista. Hikistä.

- Sepä oli vallan mukavaa, sanoin.
- Alkaa olla tarpeeksi harjoitusta.

- Jokin tässä nyt mättää, Sankari jatkoi. Positiivisessa mielessä siis. Mä olen miettinyt koko ajan ja jatkuvasti mitä mä susta ajattelen. Sä olet vaikea ihminen!
...kai sitä parissakymmenessä vuodessa tietää.

Minä en miettinyt koko ajan enkä jatkuvasti. En ajatellut vuosia enkä vuosikymmeniä. Siinä nykyisyydessä minulla oli hyvä olla. Sankarin vieressä oli hyvä nukkua.

Pieniä päätöksiä

Deittinelonen mielenkiinnosti minua ja olisin mielelläni nähnyt hänet uudestaan. Minun oli kuitenkin myönnettävä itselleni, että Sankari oli se mies, joka päässäni pyöri. Mies, jota minulla oli ikävä. Jota halusin koskea.

Deittinelonen oli oikeasti kiva ja muutenkin mukava, enkä halunnut sotkea häntä soppaani. Jotkut keitokset on lusikoitava itse. Kerroin hänelle siis, että olisin mieluusti nähnyt hänet uudelleen, mutta en voi, koska yksi juttu on katsottava loppuun ennen kuin voin alkaa kenenkään muun kanssa millekään.

Päätin myös kysyä Sankarilta miksi me emme seurustele. Hämmästyttävän simppeli kysymys, jota en koskaan ollut tullut esittäneeksi sen enempää hänelle kuin itsellenikään.

Lisäksi päätin lopettaa nettideittailun. Eivät muut miehet tuntuneet tilannetta ainakaan selkiyttävän.

Kun maailmakaikkeus käskee, on parempi totella

Rationaalinen Rara laati hienon listan asioista, joita halusi romanttissävytteisestä ihmissuhteesta:

Hän halusi, että hänellä olisi hyvä olla. Hän halusi keskusteluja, tekemistä, kokemista, jakamista ja (hyvää) seksiä. Hän halusi, että olemiseen voisi kivuttomasti yhdistää faktat ja reunaehdot - Poikasen. Hän halusi keskittyä yhteen ihmiseen kerrallaan ja olla kumppaninsa ainoa nainen. Hän halusi olla nyt, ilman ajatuksia tulevaisuudesta tai ikuisuudesta.

Hieno lista.

Rationaalinen Rara ei kuitenkaan ollut ainoa Rara. Oli sellainenkin lintu, joka huusi kovaan ääneen haluavansa rakastua Sankariin. Rara joka raakkui, ettei millään muulla ole mitään väliä kuin sillä, että hän saisi rakastua Sankariin.

Taisi Raroja olla muitakin. Yhteistä kaikille oli se, että he seisoivat kallion kielekkeellä, katselivat alas ja miettivät mitä tehdä.

Minä seisoin, katselin ja mietin. Toivoin, että olisin voinut (uskaltanut) avoimesti rakastua Sankariin. Että olisin voinut hypätä jyrkänteeltä ja katsoa kuinka käy. Se tuntui paljon yksinkertaisemmalta kuin vaihtoehtoisten alastulomahdollisuuksien kartoittaminen.

Minusta tuntui, että maailmankaikkeus yritti pakottaa minut miettimään, mitä oikeastaan haluan.

Ekojen treffien päätteeksi Deittinelonen pyysi minut toisille. Sanoin kyllä. En siksi, etten olisi osannut sanoa ei suoraan päin naamaa, vaan koska halusin nähdä hänet toisenkin kerran. Hän ei nimittäin ollut ihan kiva. Hän oli kiva.

Haluan sinut ja jotain ihan muuta

Väsytti. Sillä tavalla kuin sateisen helteisenä päivänä väsyttää. Teki mieli laittaa Sankarille viestiä, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. En halunnut sanoa mitään läpälässyä, en jaksanut kysellä mitä mies tekee enkä halunnut pyytää häntä kylään.

Mietin oliko meillä mitään yhteistä. Tai paremminkin: oliko meillä mitään. Oliko muuta kuin se, että Sankari tuoksui hyvälle, tuntui hyvälle ja maistui hyvälle. Ja se, että pelkkä hänen läheisyytensä riitti siihen, että halusin häntä fyysisesti. Sekä se, ettei hän ollut keskiluokkainen normimies.

Olihan siinäkin jo. Mutta olisiko parempi viettää aikaa jonkun sellaisen kanssa, joka voisi olla todellinen. Jonka kanssa oleminen voisi olla helppoa ja yksinkertaista. Sitä minä mietin.

Jo kauan sitten olin sopinut seuraavaksi päiväksi treffit Deittinelosen kanssa.

Haastetta kerrakseen

"Sulla on edelleen hyvä perse ja kaunis mieli. Sekoitat konseptini, nainen."

Niin. Mutta se, että konseptit on saatu sekaisin ei riitä. Ne pitäisi saada johonkin järjestykseenkin.

Melkein kuin oikea pari

Minun laittaessani aamuteetä kahdelle Poikanen pyysi Sankaria auttamaan junaradan rakentamisessa. Kurkistin varovasti olohuoneen puolelle Sankarin tehdessä työtä käskettyä.

Se mies taisi tosiaankin olla hauska, sillä minua hymyilytti.

Edellisenä iltana emme olleet sivunneet sanallakaan määrittelyurakkaamme. Olimme vain. Yhdessä. Rennosti. Hyväntuntuisesti.

I don't want to drown in your eyes so I keep mine closed

Jotkut hetken kestävät kauemmin kuin niiden kellon tai kalenterin mukaan pitäisi. Jotkut hetket jäävät leijumaan ilmaan, vaikka olisivat jo menneisyyttä.

Seuraavana päivänä elin edellisen yön uudelleen useampaankin kertaan. Siinä oli ollut jotain poikkeuksellista.

Minä tiesin, että voisin ihan oikeasti rakastua Sankariin. Voisin jopa rakastaa häntä. Mutta en ollut ollenkaan varma tekisinkö sitä, koskaan.

Kun kaksi ihmistä ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi

Sankari kysyi nukuskeltaisiinko taas. Minä vastasin myöntävästi.

Mies saapui paikalle kahden olusen kanssa, minulle hän oli huomaavaisena sankarina ostanut siiderin. Hän istui keittiön pöydän ääreen ja avasi oluen. Minä seisoin varpaillani (pieni on kaunista, mutta pienehköt eivät aina yllä joka paikkaan) ja mietin mikä juttu tämä nyt sitten taas oli - päätöstilaisuus ilman ennakkovaroitusta?

Sankari hörppäsi oluttaan. Hänellä oli kuulemma mielessään joku ajatus. Odotin. Ajatus ei tullut ulos. Sen sijaan mies kertoi minulle mustasta pässistä, joka kiusasi häntä päiväkotimatkalla. Minä kuuntelin tarinaa ja mieleni teki sanoa Sankarille, että hän on hauska. Minua nimittäin hymyilytti, kun katsoin häntä.

Ennen nukuskelemista Sankari silitteli minua. Makasimme vastakkain, ihan lähekkäin, mutta riittävän kaukana katsoaksemme toisiamme silmiin.

Minulla oli mielessäni ajatus. Ajatus siitä, että tältäkö tuntuu rakastua. Ja sillä ajatuksella oli kaverikin. Ajatus siitä, että se mies, joka silitti korvaani tuntui erittäin oikealle.

Mutta en minä sanonut sitä ajatusta ääneen. Kaverinkin piilotin komeroon ja käskin olla ihan hiljaa.

Päätöstilaisuuden jälkeen, osa 2

Päätöstilaisuuden (osa kolme) jälkeisenä aamuna Sankari lähetti viestin, että oli mukava nukkua. Jo herätessäni olin ollut pihalla tilanteesta, viesti tiputti minut kärryiltä kokonaan. Pidimmekö etäisyyttä vai emmekö pitäneet? Mitä se mies oikein meinasi? Kuuluikoi edellispäivä kategoriaan nähdään kun panettaa liikaa vai olimmeko yrittäneet selventää asioita ja jos kyllä, niin mihin suuntaan?

Olin niin ymmälläni, että koko Sankari alkoi kyllästyttää minua. Tilanteeseen oli tultava muutos. Mutta oliko muutos enää edes mahdollinen - olimme hapuilleet jo kauan. En jaksanut pähkäillä asiaa, joten kysyin ihan suoraan näimmekö edellisenä iltana, koska panetti liikaa ja onko nyt tarkoitus jatkaa etäisyyttä.

"Mikä kärry? Hä? Joo, ei. Ei olla etiäisiä, siis jos ei haluta. Ollaan vaan problemaattisia. Mistä minä mitään tiedän? Sun vieressä on hyvä nukkua, sen verran tiedän."

Minua väsytti. Emme me voineet vain palata siihen mitä oli jo ollut.

Ai niin

Toisen ja kolmannen päätöstilaisuuden välissä, kun otettiin Sankarin halusta etäisyyttä, hän kirjaili minulle näin:

"Mitä helevettiä siis teemme? A) Tavataan kun pystytään, kyllä ne asiat siitä suttaantuu. B) Tavataan kun panettaa ihan liikaa, kyllä se vanha kunnon fysiikka meidät yhteen ajaa, kirjaimellisesti. C) Tavataan kun on tarve selvittää/selventää asioita puhumalla, puheen jälkeen/ennen: lue kohta B). D) Tavata ei, hampaat irvessä, kyllä se siitä unehtuu.

Välillä melkein vituttaa kun oot niin ristiriitainen persoona, en sano ettenkö itse olisi, mutta nyt ei puhuttukaan minusta. Suhtautumistani sinuun on välillä vittumaisen vaikea määrittää. Pyydä(n) anteeksi!

Näkisin, että olemme kuitenkin valitettavasti sen verran kiinnostuneita toistemme pers... persoonallisuuksista että silloin kun olisi aika sanoa hei hei, alamme huudella perään: " Anteeksi, voisinko vielä kysyä yhtä asiaa...", " Sulta unohtui tämä...", "Voisitko vielä jäädä yhdeksi xxx..." jne."

Nyt

On kolmenlaisia päiviä, tunteja ja minuutteja:

on niitä, jotka eivät palaa. Hetkiä, jotka unohtuvat ja uppoavat.

On niitä, jotka syystä tai toisesta palaavat mieleesi myöhemmässä ajassa, toisessa paikassa. Kerran, kahdesti tai ehkä jopa toistuvasti.

Ja sitten, sitten on niitä hetkiä, jotka ovat palaneet sinuun kiinni. Tatuoitu. Voit unohtaa ne hetkeksi, ehkä toiseksikin, mutta yhtä kaikki ne ovat sinussa. Ne ovat sinun. Aina.

Sunnuntai on minun. Sunnuntai on minun tatuointini. Polttomerkkini. Palovammani.

Päätöstilaisuuden jälkeen

Minä nukuin sinä yönä hirveän huonosti. En saanut unta. Horrostin. Enkä saanut enää uudestaan horroksen päästä kiinni Sankarin noustua viiden jälkeen (joillakin on epäinhimillisemmät työajat kuin toisilla).

Niin, Sankarin noustua. Vierestäni. Samasta sängystä. Taas kerran.

Päätöstilaisuus ei taaskaan mennyt ihan putkeen. Itseasiassa se ei tainnut olla päätöstilaisuus ollenkaan.

Palataanpa vielä hieman enemmän ajassa taaksepäin: ovikello soi. Sankari hymyili nähdessään minut ja mieleeni muistui lausahdus jostain kaukaa: "sä olet hauska. Kun mä näen sut, mua alkaa hymyilyttää."

Sankari kertoi konsultoineensa kavereitaan, mutta näistä ei ollut ollut apua. Eivät olleet sanoneet mitä Sankarin pitäisi tehdä, mutta olivat kuulemma alkaneet kiinnostua minusta Sankarin puheiden perusteella. Pyysin antamaan puhelinnumeroni kiinnostuneille - mikäs siinä, Sankarilla voisi hyvinkin olla mielenkiintoisia kavereita! Kaiken kaikkian Sankarin sanoma oli jotakuinkin: 'ei mulla ole nyt tarvetta mennä minnekään, kyllä kaikki suttaantuu.'

Minä olin ihan pihalla. Oli taas ryhdyttävä miettimään tilanne uusiksi. Mikä juttu tämä oikein oli ja missä minä seisoin? Olisiko parempi ottaa vauhtia ja hypätä parvekkeelta? Ei työntää Sankaria alas, vaan hypätä. Itse.

Sankarilla ei ollut tarvetta mennä minnekään, mutta minulla ei ollut enää valmiutta palata entiseen. Juttu oli määriteltävä jotenkin. Sankarille oli saatava rooli: nolla, vakipano tai poikaystävä (vakipanoksi en häntä halunnut, sen verran tiesin).

Päätöstilaisuus

Sankari palasi asiaan. Edessä olisi siis The Closure, osa kolme (season final), yhdeksältä tällä kanavalla. Kaverini alkoivat tosin olla sitä mieltä, ettei tv-sarjassani ollut enää mitään mieltä eikä järkeä.

Itse ajattelin, että hoidetaan nyt tämä alta pois ja hätistelin yhä sitä pientä räpistelevää toivonsädettä. Pyysin sitä menemään pois. Lentämään ennen ammutuksi tulemista.

Mietin elämääni elokuvana. Kuvittelin erilaisia skenaarioita; mitä kaikkea voisi tapahtua ovikellon soitua (eläisimme onnellisina elämiemme loppuun saakka, yhdessä vai erikseen?). Mietin, että jos tekisin tästä elokuvan, olisi oikeastaan aika hauska laittaa siihen useita erilaisia ovikellonsoimisenjälkeisiä fantasiakohtauksia, vaihtoehtoisia todellisuuksia ja lopettaa elokuva siihen hetkeen, kun ovikello todella soi.

Kesken pohdintojeni ovikello soi.

Kotona, omissa ajatuksissa.

Poissa oli ollut hyvä olla - en ehkä ollut päässyt karkuun itseäni, mutta ainakin olin saanut hieman etäisyyttä - mutta kotiin oli kiva palata.

Päätin (ja jätin itselleni mahdollisuuden pyörtää päätökseni), että Sankari saa olla se, joka palaa asiaan tapaamisen suhteen. Minä en kyselisi perään, vaikka toivoinkin, että tapaaminen hoidettaisiin päiväjärjestyksestä mahdollisimman.

Osa minusta yhä toivoi. Järki puolestaan sanoi, että tämä on nyt Finaali. Joku osa oli hämmentynyt; ensin puhuttiin, että meillä on kesä aikaa, sitten alkoikin hemmetin huopaaminen. Helpottunutkin olin; Sankarin vieressä oli hyvä nukkua, mutta koko ajan hän oli aiheuttanut myös enemmän tai vähemmän stressiä ja uskoin Finaalin vievän murheet mennessään. Osa minusta oli pettynyt; olin kai sittenkin toivonut Sankarista enemmän. Ja kaikkien tunteiden päälle, tai alle, minua pelotti vähän ja väsytti paljon.

Minkälainen maailma olisi ilman kännyköitä? (mietin vain)

Ympäristövaihdos läheni loppuaan. Kun olimme viimeisenä iltana ravintolassa syömässä, piipitti puhelimeni. Oletin Poikasen isän kyselevän jälkikasvunsa perään, mutta viesti olikin Sankarilta.

"Milloin sä tuut takaisin? Voitas joskus nähä."

Minulta meni ruokahalu. Vaikka en olekaan maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen, tuntui hieman kurjalta saada tieto siitä, että Sankari oli nyt valmis kolmanteen ja viimeiseen päätöstilaisuuteen - mistään muusta ei viestissä mielestäni voinut olla kysymys.

Minusta oli harmi, hirveä harmi, ettei meistä tulisi paria, mutta toisaalta tunsin helpotusta siitä, että asia saataisiin poikki ja pinoon. Ja samalla talloin pontevasti niitä hienoisia toivon kipinöitä, jotka yhä jaksoivat taistella henkensä edestä.

Nyt

Aamulla satoi vettä. Nyt on kevät. Talvi oli kylmä, pitkä ja raskas, mutta nyt on kevät.

Keskiviikkona kirjoitin kirjeen ihmiselle, jonka osoitetta minulla ei ole. Ehkä hän silti joskus vielä saa tietää ajatuksistani.

Eilen vein uudet kumpparini ulos ensimmäistä kertaa. Kahlasin postilaatikoiden edustan valtameressä ja tunsin olevani onnellinen.

Tänään istutin Poikasen kanssa viherminttua ja punapellavaa. Minä pidän vihreästä ja punaisesta. Harmaasta en erityisemmin välitä. Enkä harmaudesta. Eikä musta ole väri.

Mikä sitten kannattaa.

Sankaria oli siis turha ikävöidä. Oletettavasti, koska hänellä ei ollut ikävä minua ja koska homma tulisi tällä kertaa ihan oikeasti päättymään hänen aloitteestaan. Mietin mikä sitten ei olisi turhaa, mikä kannattaisi.

Sankarin suhteen minulla oli nähdäkseni kolme vaihtoehtoa: kerjätä, painostaa hänet sanomaan heti ei (tai sanoa se itse) tai odottaa. Kolmas vaihtoehto oli kaikista epämukavin - se vaatisi minulta jopa enemmän kuin kerjäämiseen alentuminen.

En pelkää haastaa itseäni, valitsin siis odottamisen. Päätin laittaa Sankarin taka-alalle ja keskittyä itseeni, asioihin, joista minulle tulee hyvä mieli.

Tilannekatsaus ja toimintasuunnitelma olivat siis:
1) Rantapallo Sankarin ja minun suhteen oli Sankarilla.
2) Minä odottaisin, että Sankari tulisi minun/meidän suhteemme jonkinlaiseen lopputulokseen.
3) En kuitenkaan jäisi odottamaan.
4) Kohta 3 ei tarkoittanut, että suunnitelmissani olisi ollut etsiä sisältöä elämääni siitä puolikkaasta kaupungin miehistä, joita en vielä ollut deittaillut.

Hengitin helpommin kun tiesin mitä olin tekemässä.