Eräänä keskiviikkoiltana

Sankari pyysi audienssia. Soin sen hänelle.

Sankari otti itse tilanteemme puheeksi. Hänen nähdäkseen oli (taas) vain kaksi vaihtoehtoa: mennä joko täysillä eteen tai täysillä taakse. Hän ei kuitenkaan itsekään tiennyt mitä halusi:

- Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä eikä helppo.
- Mitä sä ajattelet? hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Mä taidan olla hukassa. En tiedä enää mistään mitään, sanoin.
- Tiedäthän sä, ettet ole ainoa vaihtoehto, jatkoin hetken hiljaisuuden jälkeen.

Tunnelma oli varautunut.

- Mä päätin jo, ettei nähdä enää, sanoi Sankari.
- Mutta tilanne muuttuu aina hankalaksi, kun sut näkee. Sussa on ominaisuuksia, joita ei löydy kenestäkään, mies jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En mä halua olla sellainen ratkaisu, joka otetaan, koska minussa on ominaisuuksia, joita ei löydy muista. En mä halua olla joku rasti ruutuun -tehtävä. Mä haluan olla enemmän kuin ominaisuuksieni summa!
- Mä en varmaankaan ole puhunut tarpeeksi selkeästi. En mä tota tarkottanut. Täytyy olla tunteitakin, kun tässä on jo puoli vuotta mennyt.

Joskus on parempi olla hiljaa. Puhumatta. Vartalomme eivät välittäneet, ettemme tienneet mitä toisistamme ajattelimme tai mitä toisiamme kohtaan tunsimme. Kehomme halusivat kiinni toisiinsa.

Nukahdin Sankarin viereen ajatellen, että tämä oli viimeinen kerta. Että tämä olisi viimeinen yömme yhdessä.