Ympäristövaihdos läheni loppuaan. Kun olimme viimeisenä iltana ravintolassa syömässä, piipitti puhelimeni. Oletin Poikasen isän kyselevän jälkikasvunsa perään, mutta viesti olikin Sankarilta.
"Milloin sä tuut takaisin? Voitas joskus nähä."
Minulta meni ruokahalu. Vaikka en olekaan maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen, tuntui hieman kurjalta saada tieto siitä, että Sankari oli nyt valmis kolmanteen ja viimeiseen päätöstilaisuuteen - mistään muusta ei viestissä mielestäni voinut olla kysymys.
Minusta oli harmi, hirveä harmi, ettei meistä tulisi paria, mutta toisaalta tunsin helpotusta siitä, että asia saataisiin poikki ja pinoon. Ja samalla talloin pontevasti niitä hienoisia toivon kipinöitä, jotka yhä jaksoivat taistella henkensä edestä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti