Keitin perunoita Sankarin tuoman kalan kaveriksi. Kala oli herkullista - maailmassani voisi hyvinkin olla tilaa miehelle, joka pitäisi minut kalassa. Uusia perunoita mutustellessani mietin pitäisikö minunkin ajatella vakavia, siirtyä hetkeksi nykyhetkestä pitkään tähtäimeen.
Ajatuksesta tekoihin, siis ajatteluun: voisiko Sankarin kanssa oikeasti olla? Minua epäilytti miehen arjensietokyky enkä ollut aivan varma oliko hän tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Osasiko olla tyytyväinen. Monta muuta puutetta olin valmis katsomaan sormien läpi, mutta tyytymätöntä miestä en toista kertaa ottaisi. Enkä tarkoittanut tyytyväisyydellä tyytymistä (sekundaan), vaan sitä omasta itsestä nousevaa onnentunnetta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti