Mitä siis tapahtui

Sankarilla oli tunteita minua kohtaan, mutta hän ei uskonut, että voisi olla onnellinen minun kanssani. Pidemmän päälle. Se Valtavien Tunteiden Nainen, hän ei ollut suomalainen ja Sankari uskoi, ettei voisi olla onnellinen suomalaisen naisen kanssa.

Yritin lopettaa keskustelun alkuunsa; jos Sankari ei halunnut minua, ei enemmälle keskustelulle ollut mielestäni tarvetta. Annettaisiin olla. En minä jaksanut enää. Sankari ei kuitenkaan lakannut puhumasta. Toisaalta oli täysin selvää, ettemme jatkaisi. Toisaalta Sankari kyseli mitä me nyt tekisimme, mitä minä ajattelin:

- No mitä hemmetin väliä sillä on, mitä minä ajattelen. Ei se mitään miksikään muuta.
- On sillä väliä.

Se oli kuulemma Sankarin mutu, joka sanoi, ettei hän voisi olla onnellinen kanssani. Järki ja tunteet kuulemma sanoivat toista.

- Katso nyt, minä olen luopumassa jostain mikä voisi olla todella hyvää, koska mun mutu sanoo jotain.

Mutten minä jaksanut enkä halunnut lähteä vakuuttelemaan Sankarille, että meidän pitäisi yrittää. Että meidän pitäisi ottaa toisiamme kädestä, hypätä kalliolta ja katsoa osaammeko lentää. Että meidän pitäisi kokeilla. En minä enää jaksanut. Minä olin valmis luovuttamaan.

- Pitääkö mun nyt lähteä tai jotain? Sankari kysyi, kun kello oli jo paljon.
- Voit sinä jäädä yöksi, jos haluat.
- Haluan, Sankari sanoi katsoen minua silmiin.

Se oli sen illan varmin, reippain ja nopein vastaus.

Aamulla saatoin hänet ovelle. Kurotuin varpailleni ja suutelin häntä poskelle. Niin kuin siinä unessa.

- Oliko tämä nyt tässä? mies kysyi.
- Älä nyt helvetti enää aloita! Sinä linjasit, tämä on nyt tässä.
- En aloita.

Ja niin meidän ei pitänyt nähdä enää koskaan.