"Minun on pärjättävä yksin, koska kukaan ei rakasta minua tarpeeksi kantaakseen minua."

Mietitäänpä vielä vähän lisää.

Minua ei huolestuttanut se, että Sankari oli mahdollisesti lähdössä ulkomaille töihin. Minä en ajatellut arjen jakamista hänen kanssaan. Enkä oikeastaan edes ollut mustasukkainen hänen mahdollisista muista naisistaan. Minä mietin merkitystäni hänen silmissään. Sen muutaman vuoden takaisen Valtavien Tunteiden Naisen jälkeen ei ollut kuulemma ollut mitään mainittavaa. En halunnut, että minutkin kuitattaisiin seuraaville naisille yhtenä niistä ei-mainittavista. Halusin, että sitten oli Rara, mutta ei siitä mitään tullut.

Onni lähtee ihmisestä itsestään ja ensimmäiseksi on opeteltava rakastamaan itseään, mutta ihmisyyteen kuuluu myös tarve olla merkityksellinen ja tärkeä muille. Näin uskon. Olin oppinut viihtymään nahoissani, pitämään itsestäni, mutta kaipasin nähdyksi tulemista. Toivoin, että toinen ihminen näkisi minut kokonaan ja pitäisi minusta silti.

Vaikkei historia välttämättä toistukaan, ei se voi olla vaikuttamatta. Minä pelkäsin, etten kuitenkaan riittäisi kenellekään muulle kuin itselleni. Pelkäsin, että maailma oli täynnä ihmisiä, joiden mielestä rakkaus kuuluu ansaita - ja etten koskaan olisi heidän silmissään riittävän hyvä ansaitakseni sitä. Pelkäsin, että minulle osoitettaisiin taas mitättömyyteni, merkityksettömyyteni ja riittämättömyyteni. Montako kertaa siitä voi selvitä? Pitää selvitä? Onko pakko, jos ei halua?

Koska pelkäsin, en ollut erityisen innostunut antamaan itsestäni mitään. Näyttämään itseäni. Paljastamaan. En halunnut avata suojauksiani ja saada puukkoa sisäelimiini. Minulla ei ollut siihen huvia, ei innostusta, ei voimia. Mutta jos ei anna mitään, ei voi saada mitään. Noidankehä.

Minä pidin Sankarista. Kyllä hänkin piti minusta. Mutta Sankari oli tunnevammainen ja minä olin varautunut ja niin me pitäydyimme turvallisen mitan päässä toisistamme.