Aina kun havahduin, aina kun pysähdyin oli ensimmäinen ajatukseni Sankari. Aivoihini oli palanut kuva hänestä nukkumassa, kauniina. Oli turha enää kieltää tunteita. Niitä oli. Jatkoin analyysia, kaivelin sisuksiani:
"Nyt. Mitä minä haluan nyt?
Haluan tuntea niin kuin tunsin sunnuntaiyönä. Haluan tuntea sitä läheisyyttä, hellyyttä, kiintymystä. Haluan tuntea sitä avoimesti, osoittaa sen ja haluan ottaa sitä tunnetta vastaan. Haluan olla ihmisen edessä paljas ja alasti. Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Sitä minä haluan. Ei ole kyse riittämisestä, ei siitä mitä minä tarvitsen, ei siitä mitä voin saada. Kyse on antamisesta ja vastaanottamisesta. Kyse on halusta rakastaa - tässä on rakkauteni, haluatko sen.
Olen usein sanonut, että voisin rakastaa Sankaria. Nyt sanon: minä haluaisin rakastaa Sankaria. Muutos minussa taisi tapahtua sunnuntaina - aiemmin halusin Sankarista jotain, halusin saada. Nyt haluaisin antaa.
Se mitä ajattelen Sankarista, alkaa olla aikas selvää nyt. Minun tuskin tarvitsee nähdä häntä enää. Kiusaisin vain itseäni. Hänhän ei halua rakkauttani, hän ei tarvitse sitä, se ei tekisi häntä onnelliseksi."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Onko näitä juonen käänteitä tulossa vielä pitkäänkin. Soisin sinulle jo sen ihana onnen ja rakkauden. No nähtäväksi jää.
VastaaPoistaVaikka tarinani on erilainen, muistan vieläkin sen hetken kun tajusin ja tunsin, etten haluakaan vain saada, vaan haluan ja voin antaa rakkautta myös. Se oli mieletön tunne ja rakkaus kasvoi silloin uskomattomiin mittoihin.
VastaaPoistaToivon että tarinallasi on onnellinen loppu, vaikka matka siihen on mutkikas. Hyvin tuttua, kun pitää matkan aikana riisua vuosien aikana vaivalla rakennettuja naamareita ja kuoria.
Tämä musta romanttinen tragikomedia odottaa tämän blogin osalta enää loppuhuipennustaan.
VastaaPoistaSe sunnuntai sai minut näkemään asioita uusista kulmista. Menin jotenkin ihan sekaisin - overwhelmed, onko sille sanaa suomessa? - siitä hyvästä olosta ja oikeuden tunteesta. Kun kerrankin on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja kun Sankari antoi ymmärtää tunteneensa samoin, alkoivat tietyt solmut ja lukot päässäni aueta.
Jokainen kai haluaa olla rakastettu ja se on mielestäni täysin oikeutettu tunne ja halu. Mutta ainakin itselläni siihen haluun olla rakastettu sisältyy myös pelkoa ja heikkouden tunnetta. Haluun rakastaa sisältyy myös hitunen pelkoa, mutta kokonaisuudessaan tunne on enemmän tai vähemmän jumalallinen; minä osaan rakastaa, minä pystyn mihin tahansa!
Sinäkin kävit kovan koulun edellisessä suhteessa joka vaikuttaa uskaltamiseen heittäytyä uuteen suhteeseen ja uuteen rakkauteen! Toivon todella että tällä tarinalla olisi onnellisempi loppu kuin edellisellä =)
VastaaPoista-kaisu-
Ammattilainen sanoi Sankarin ja minun olevan malliesimerkki siitä kuinka kaksi haavoitettua käyttäytyy, kun heidät laitetaan yksiin. Tiedä sitten siitä, mutta kyllä meidän menneisyytemme näyttelivät merkittävää roolia tapahtumissa ja reaktioissamme.
VastaaPoistaOnnellinen loppu on nyt tullut esille useampaankin otteeseen ja olen sitä makustellut ja pyöritellyt mielessäni - mikä lopulta on onnellinen ja mikä onneton loppu?
Avioero nimittäin on yksi parhaista koskaan tekemistäni päätöksistä, vaikkei se edustakaan klassista onnellisten loppujen kaavaa 'ja he elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka'.
Joskus mietin minkälaista elämäni nyt olisi, jos toinen nainen ei olisi kolme vuotta sitten astunut mukaan kuvioon, vaan olisimme jatkaneet elämäämme pikkukivassa avioliitossa. Ajatus siitä rinnakkaistodellisuudesta puistattaa minua. En haluaisi siihen maailmaan mistään hinnasta. Onneksionneksionneksi ymmärsin kuunnella itseäni ja laittaa pisteen siihen tarinaan - se oli minun kannaltani onnellisin mahdollinen loppu, vaikka koulu olikin kova sekä ennen että jälkeen pisteen.
Onnellisiin loppuihin vielä palatakseni. Jostain olen lukenut, että onnellisessa lopussa kyse on lähinnä siitä, että ymmärtää lopettaa tarinan oikeassa kohdassa. Periaatteessa olisin voinut lopettaa tarinan toteamalla, että Rara rakasti Sankaria tämän elämän loppuun saakka, ja vielä sen yli. Sehän olisi jo varsin lähellä sitä klassista elämänsä loppuun saakka -lopetusta.
VastaaPoistaMutta ei. Tuo ei ollut reilu lopetus tarinalle. En saanut onnea enkä rakkautta. Tai sain, minä sain onnea ja rakkautta nähdessämme viimeisen kerran. Siinä mielessä lopetus oli paras mahdollinen. Ehkä, todennäköisesti, homma olisi taas lässähtänyt kun olisimme tavanneet seuraavan kerran. En kykene väittämään loppua onnelliseksi, mutta viimeinen viikko tuo mustaan pilveen hopeisen reunuksen (kliseeseen on aina hyvä lopettaa).