Minä en anele enkä kerjää. Ikinä. Enkä usein pyydäkään mitään, keneltäkään. Jotkut pitävät sitä ylpeytenä. Mutta heikkouttahan se ennemminkin on. Minut kasvatettiin uskomaan, ettei saa olla vaivaksi, etten ole riittävän hyvä ansaitakseni kenenkään apua tai aikaa. Tai rakkautta. Kun en koskaan pyydä mitään, en ole vaivaksi kenellekään ja samalla saan osoitettua itselleni, että pärjään. Riitän itselleni, jos en kenellekään muulle.
Tätäkin taustaa vasten, tilanteessa, jossa Sankari halusi pitää etäisyyttä, oli minulta aika hemmetin paljon se, että laitoin hänelle viestin, jossa sanoin, että minulla on häntä ikävä.
Minä pelkäsin, että viestini oli Sankarille samanlaista kärpästen surinaa kuin monen miehen viestit minun suuntaani - että hän katsoo puhelintaan ja huokaa, että taas tuokin tuossa pyörii ja pörrää eikä ymmärrä poistua.
Vastasi Sankari sentään. Sanoi, ettei häntä kannata ikävöidä (miksei? oliko hän päättänyt, että tämä on nyt tässä?). Hän tuntui olevan hieman huvittunut viestistäni.
No ei sitten ikävöidä, hemmetti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti