Sitä samaa, eikä mitään uutta

Sankarin sylissä oli hyvä olla. Hurjan hyvä. Minä olisin voinut (kunpa olisin voinut) jäädä siihen, pysyä siinä. Olla vain ja hengittää häntä.

Ja minua pelotti lähteä rakentamaan mitään, sillä pelkäsin sitä, että se loppuu. Pelkäsin väistämättömiä ristiriitoja, huonoja puolia ja sitä, että Sankari kyllästyy minuun. Pelkäsin, etten taaskaan riittäisi.

Mistä se parveke tähän ilmestyi?

Tilanteesta siis päätettiin keskustella. Ja päätöksestä pidettiin kiinni.

Minä kysyin Sankarilta pitäisikö meidän vain laittaa homma pakettiin, antaa olla, pitäisikö minun heittää hänet parvekkeelta (Älä kysy miksi, minä en muista, enkä välttämättä oikein enää ymmärräkään miksi keskustelu lähti tuolle raiteelle. Asioista voidaan tehdä vaikeita, jos niistä halutaan tehdä vaikeita?). Sankari kysyi onko hänellä siihen mitään sanomista. Hänen mielestään ei välttämättä tarvitsisi, mutta minun pitää tehdä miltä tuntuu.

Joimme teen loppuun.

Sankari oli itsevarma mies - sellainen, joka valaisee huoneen sinne astuessaan, aina ryhdikäs. Kun hän istui siinä sohvan nurkassa ja kysyi heitetäänkö hänet nyt parvekkeelta, ei hän näyttänyt lainkaan itseltään. Hän oli pienempi kuin tavallisesti.

Ymmärryksen valo räpsähti pienessä päässäni - hän pelkäsi, että minä olen ihan oikeasti dumppaamassa hänet! Ja ilmeisesti asialla oli hänelle jotain merkitystä!

- Ei se parvekkeelta heittäminen ole mun ensisijainen vaihtoehto, sanoin.

Sankari rentoutui, kasvoi taas omaksi itsekseen, otti minut syliinsä ja silitti hiuksiani. Niin oli hyvä.

Nyt

Välillä kirjoittaminen sattuu - vatsassa vihlaisee, vääntää kipeästi. Minä näen nyt selvemmin ja välillä jossittelen, vaikka tiedän, että minä olin minä, että hän oli hän, emmekä me parempaan pystyneet.

Kirpaisun jälkeen palaa hiljaisempi, jomottava kipu.

Sanoja, taas.

Jos en syystä tai toisesta osaa sanoa asioita ääneen, kirjoitan ne. Sankari harrasti samaa. Sähköposti oli keskeinen väline kommunikaatiossamme.

Sankari avasi hetkeksi haudatun tunnetason keskustelun kertomalla - kirjallisesti - että edellisen kerran lakanoissa piehtaroidessamme hänelle oli tullut juuri-nyt-on-hyvä -olo. Hän sanoi sen olevan iso asia ja halusi siksi kertoa tunteesta minullekin. Vastasin, ettei meidän selvitysprojektimme - miksi emme voisi sietää toisiamme - oikein etene. Asiasta päätettiin keskustella. Kasvotusten.

Logiikan sirpaleita.

En oikein tiennyt mitä Sankarin kanssa olisi pitänyt tehdä - pitäytyä vallitsevassa tilanteessa, ottaa yksinoikeus puheeksi vai odottaa, että Sankari kenties tekee sen jossain vaiheessa itse.

Välillä tunsin itseni valmiiksi välien selvittelyyn, sitten aloin taas horjua valmiudessani. Osa minusta uskoi, että kaikki miehet pitävät niin montaa naista kuin mahdollista, ettei ole uskollista rakkautta, että kaikki otetaan mikä vain saadaan, ettei keneenkään kannata luottaa, ettei kukaan ole luotettava. Kaikki pettävät. Kaikki jättävät. Kukaan ei halua minua. Ei ainakaan tarpeeksi. En riitä.

Ja siinä oli todennäköisesti syy siihen, etten halunnut ottaa asioita puheeksi - en ehkä niinkään pelännyt torjutuksi tulemista. Pelkäsin sitä, että en tulisikaan torjutuksi ja joutuisin antamaan ihmiselle mahdollisuuden pettää itseäni. Niin kauan kuin asioista ei puhuttu, en odottanut mitään - eikä minua ollut mahdollista satuttaa tai pettää.

Osa minusta toivoi silti uskaltavansa sanoa jotain. Kysyä, sanoa, pyytää, saada selvyyden siitä mikä hänelle olin, vai olinko mikään.

Kohtaamisia

Perjantai-iltaa punaviinin ja juustojen kera seurasi lauantaiaamu, jona Sankari ja Poikanen ensimmäisen kerran oikeasti kohtasivat toisensa.

Poikanen tiesi Sankarin käyvän meillä kylässä ja oli nähnytkin tämän muutamaan otteeseen, mutta olin aina hoitanut iltatoimet jo ennen Sankarin saapumista. Poikanen otti yleensä nopeasti ja helposti kontaktia ihmisiin, mutta Sankariin hän suhtautui hieman pidättyväisesti eikä Sankarikaan lähtenyt pojalle lepertelemään - lähinnä he vilkuilivat toisiaan keittiössä.

Tilanne taisi olla meille kaikille hieman outo.

Luetut ajatukset

Sankari halusi elää jännittävää elämää, enkä minä uskonut, että hän jaksaisi pidemmän päälle hengata kanssani. Minun elämänihän oli lopulta aika tylsää. Arkista. Kaukana vaarallisesta ja jännittävästä. Sankari oli viehättävä, vetävä, ihastuttava, mutta en uskonut, että häneen kannattaisi rakastua. En uskonut, että hänestä seuraisi mitään pysyvää. Enkä ollut innostunut ajatuksesta, että hajottaisin taas sydämeni.


- Musta tuntuu, että sulle on tullut sellainen käsitys, että mä kyllästyn helposti. Se ei pidä paikkaansa.

Aika hyvin se mies luki minua.

Fysiikkaa

Minä olin hän olimme me hikinen, henkeä haukkova sekasotku.

- Kyllä tässä täytyy olla jotakin kemiaa, hän sanoi ennen kuin nukahti viereeni.

Viesteilyä

S: "Moi. Utelen kuulumisiasi. Mulle kuuluu semileppoisaa lusmuilua työnteolla, jos kiinnostaa."

R: "Toki kiinnostaa. Minä panostan lusmuiluun, haasteellista. Näkeekö sinua mahdollisesti tänään?"

S: "Valitettavasti, tottakai. Saako sulla olla yötä? Iltaa? Aamua? Ajoissa töihin?"

R: "Öh. Saa?"

Sanojen muoto ja kieli

Ne sanat, jotka hän sanoi. Kauniit sanat. Suorat ja epäsuorat viittaukset siihen, että olin hänen silmissään kaunis ja hyvä. Minun oli vaikea uskoa niitä. Minä väänsin ja vanutin niitä sanoja. Mietin niiden tarkoitusperiä ja motiiveja. Analysoin ja ylianalysoin.

Sitten vedin syvään henkeä ja päätin uskoa itseeni. Ihan oikeasti. Sanoin itselleni, että itseeni uskomiseen liittyy myös se, etten epäile kaikkea mitä Sankari sanoo. Katsoin peiliin ja totesin olevani niiden sanojen arvoinen. Kaikkien sanojen.

Ollako vaiko eikö olla

Meillä oli hyvä olla yhdessä. Hemmetin hyvä. Oleminen oli helppoa ja luontevaa. Ei tarvinnut edes kuvitella olevansa mitään muuta kuin mikä oli.

Silti pidin suojia yllä. Olin varautunut.

Sankarikin piti suojia yllä - lähestyi, melkein sanoi jotakin, mutta juoksikin sitten nurkan taakse piiloon.

Jokin meitä riivasi. Monellakin tasolla.

Uutta erilaista sitä samaa

Seuraavan kerran kun tapasimme hän toi minulle suklaata. Sellaista parempaa suklaata. Ja suuteli minua keittäessäni teetä.

Poikkeuksellista.

Mutta emme me puhuneet tunteistamme. Emme puhuneet meistä. Emme sopineet mitään.

Ehkä olisi pitänyt.

Lähetettyjä ja lähettämättömiä viestejä

Seuraavana päivänä sanoin mailissani, että hänen kannattaa varautua selittämään mitä hän tiedä.

Hän vastasi, ettei tiedä pitäisikö minuun seota päättömästi, rationaalisesti vai jättää sekoamatta. Että olen vaikea sillä herätän tunteita, häiritsen mielenterveyttä ja vähäistä, mutta ajoittain aktivoituvaa ajattelua.

Melkein uskalsin kuvitella, että mies piti minusta.

Sinä iltana (sinä silloin illalla)

Sinä iltana Sankarilla oli nukkumaanmenoaika turhan aikaisen maanantain vuoksi ja hänen puhelimeensa asettama hälytys havahdutti meidät paljon ennen kuin olin saanut tarpeekseni hänen läheisyydestään.

Sinä iltana emme edes heittäneet vaatteitamme pois, olimme vain, eli ei Sankari ilmeisesti ollut kiinnostunut ainoastaan siitä paljon puhutusta yhdestä asiasta.

Sinä iltana Sankari sanoi, että olen vaikea ihminen, koska hän ei tiedä mitä kanssani pitäisi tehdä.

Sinä iltana en kysynyt mitä hän lauseellaan tarkoitti. Katsoin vain häntä silmiin teemukini takaa.

Eräänä sunnuntaina kello kymmenen

Jos olisin kissa, kehräisin nyt, sanoin.
Hän nauroi. Silitti hiuksiani.
Suljin silmäni ja pyydystin unessani hiiren.

Kuuraparta parkkipaikalla

Kauppareissun jälkeisenä päivänä addikti sai defensseistään huolimatta seuraavan annoksensa Sankarin sijoittaessa parkkipaikkamme juoksulenkkinsä varrelle.

Nauroin hänen kuuraisille kulmakarvoilleen. Ihailin sitä, ettei hän pelännyt säätä. Pidin siitä, että hän oli reipas ja vahva. Mies minun makuuni. Mies.

Sovimme, että hän tulisi vielä illalla kylään. Hikinen ja haiseva mies halusi kuitenkin suudella minua parkkipaikalla siltä varalta, että jäisi auton alle kotimatkalla.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen enemmän kuin mielelläni. Kaiken varalta.

Menneisyyden haamut

Vaikka kolme minuuttia riittikin pitkälle, mietin miksei Sankari ehdottanut tapaamista. Väkisinkin ajauduin ajatuksiin, joissa hän pyöritti vaikka kuinka montaa naista, joista minä olin korkeintaan sijalla seitsemän. Ajattelin, että on ihan sama jos häviän työlle, harrastuksille, kavereille tai sukulaisille, mutta jos häviäisinkin toiselle naiselle. Taas.

Siitäkö epävarmuuteni tuli? Avioliitostani, jossa minä hävisin ties kuinka monelle naiselle. Suhteesta, jossa minä en mitään muuta tehnytkään kuin hävisin.

Kai miehellä voi olla kiirus muutenkin kuin miljoonien treffien takia?

Ja mitäpä hänen treffinsä ja naisensa minulle edes kuuluivat - emmehän olleet sopineet yhtään mitään (Rara osaa käyttää defenssejä!)!

Mitä tänään syötäisiin?

Puhelin piippasi viestiä oikealta ihmiseltä. Vastasin, että eipä tässä ihmeitä kuulu, kauppaan ollaan pojan kanssa just lähdössä.

Kassajonossa seisoin napit korvissa autokärryt edessäni. Havahduin ajatuksistani tajutessani, että vieressäni seisoi joku.

- Moi!
- Terve.
- Ajattelinkin, että käytte varmaan täällä kaupassa.
- Täällähän me yleensä, ei viitsi kauemmas lähteä. EI, me ei osteta tänään karkkia!
- Reipas poika sulla.
- Joo, onhan se. Saa vain koko ajan alla kieltämässä ja vahtimassa.

Hymyilin koko kotimatkan.

Vastauksettomat kysymykset

Puhelin piippasi viestiä väärältä ihmiseltä. Yksi niistä ihan kivoista kyseli leffaan. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Mietin miksi ihastun siihen, joka on vaikeimmin saavutettava. Jos vain olisin halunnut, olisin saanut ihan kiva, fiksun miehen, joka olisi pitänyt minua ihastuttavana ja ihmeellisenä. Miksi en halunnut sellaista, miksi halusin juuri tuon, josta ei ottanut selvää. Sen, joka ei osannut sanoa mitä haluaa. Tai ei tiennyt.

Sankari sanoi jotain, silloin hyvänä sunnuntaina kun nukahdin hänen sänkyynsä, viimeikseksi ennen unta: tämähän alkaa olla vaarallista ja jotain. Minä mietin mitä hän tarkoitti, mutta en kysynyt. Hän silitti kevyesti poskeani, kun oletettavasti ajatteli, että nukuin jo. Olisiko hän tehnyt niin, jos ei olisi ollut edes hieman ihastunut minuun? Jos olisin ollut pelkkä pano, olisiko hän pitänyt minusta kiinni nukkuessaan?

Kun hän ei ole läsnä

Emme olleet nähneet pariin päivään. Minun oli häntä ikävä. Peikot ja möröt kurkistelivat nurkistaan - tunsin oloni epävarmaksi. Mitä Sankari minusta oikein halusi? Pelkkää seksiä? Kävisikö tässä niin, että minuun sattuisi ja paljon?

Minusta tuntui, että olin alkanut rakastua häneen. Häneltä en enää halunnut kysyä mitä hän ajatteli, missä meni.

Minua pelotti.

Pelotti.

Paljon.

Totuuksia

Mietin minä mitä tahansa ja analysoin kuinka paljon hyvänsä, se, että minun oli hyvä olla Sankarin seurassa ei muuttunut mihinkään. Hänen lähellään oli helppo hengittää. Siinä hetkessä ei tarvinnut analysoida eikä miettiä. Siinä hetkessä saattoi vain olla.

Peikot ja möröt ryömivät koloistaan ja sängyn alta silloin kun hän ei ollut paikalla.

Itsestäänselvät vastaukset

Alaston mies sängyssäni kysyi varovasti pitääkö hänen lähteä kotiin vai voiko hän jäädä viereeni nukkumaan.

Eikä hän edes kuorsannut.

Näin, tässä, nyt.

Makasimme sohvalla. Hän silitti hiuksiani. Minä hengitin häntä. Minun oli hyvä olla. Minun oli niin hyvä olla, että ajattelin, että on ihan sama mikä hän on, mitä ajattelee, mitä tuntee vai tunteeko mitään. Jos hän vain jaksaa silittää hiuksiani, en välitä mistään muusta tässä maailmassa.

Minuakin hymyilytti

Sankari kyseli parkkipaikkatreffien mahdollisuutta. Ehdotin vakiaikaa.

"Vakiaika? Yeah, alamme vakiintua! :D Siistiä."

Se oli hyvä sunnuntai

Seinänaapurini lähti töihin maanantaiaamuna kuuden aikaan. Toivotin hänelle iloisesti huomenta kahlatessani lumihangessa kotiovea kohti.

Tuloja ja menoja

Sankari palaili tien päältä torstaina. Hän vastasi sähköpostiini sen verran sujuvasti, että viikon päässäni pyörittämät kysymykset katosivat bittiavaruuteen. Ei sillä, että olisin saanut varmuutta yhtään mistään. Ei sillä, että mikään olisi ollut selvää. Mutta kuitenkin sillä, että annoin itselleni taas luvan ajatella häntä. En paljon, en päättömästi, mutta pikkasen. Sopivasti.

Hän tiedusteli milloin minut voisi nähdä - perjantaina? Esitin vaikeasti saavutettavaa ja sanoin myyneeni jo perjantain. En olisi tavannut häntä perjantaina, vaikkei minulla edes olisi ollut muita suunnitelmia - pitihän minulla olla muutakin elämää. Vaikka sitten oma sohva ja pannullinen teetä yhdelle.

Lauantaina Sankarilla oli velvollisuus juhlia veljen synttäreitä, joten sovimme treffit sunnuntaille.

Hah!

Koska Rara on reipas tyttö, eikä jää tuleen makaamaan, otti ja lähti hän treffeille insinöörin kanssa. Poikanen oli vaihteeksi isällään eikä Sankarista (ehkä on aika nimetä mies) saanut selvää, joten miksei.

Insinööri oli ihan kiva. Niin. Ihan kiva. Eli juuri sitä mitä en kaivannut. Oli silti puhe, että voisimme nähdä toistekin. Miksipä ei?

Paljon puhetta, vähän toimintaa

Tuli mieheltä tien päältäkin tekstiviesti silloin ja toinen tällöin. Olin hänen suuntaansa ihastuttavan asiallisen rento, vaikka oman huoneeni suojissa olinkin myynyt maani, kaikki kaksi hehtaaria. Olin päättänyt, ettei tästä mitään tule. Jälkiviisaana, tuota Raraa hieman tietäväisempänä versiona, voisin väittää, että yritin epätoivoisesti suojella itseäni enemmältä kivulta. Olinhan hakannut aikaisemmin päätäni seinään ihan tarpeeksi, kuollut jo kertaalleen.

Ja vaikka olin heittänyt lapaset jokeen (ja harkinnut hyppääväni itse perässä - enhän ollut koskaan kokeillut avantouintia (ah, tänään meillä on selvästikin Huonon Huumorin Päivä!)), osa minusta halusi ihan hirveän kovasti, tuskallisen paljon, että mies taas sanoisi minun hymyilyttävän häntä. Että hän tulisi ja olisi ja puhuisi minulle ja suutelisi minua.

Totta puhuen, jos tämän yhden kerran ihan rehellisiä ollaan, minä halusin sitä miestä. Halusin aivan hirveästi.

Eikä pieni pää saa itseltään rauhaa

Vastausta odottaessani - mies ei olisi sähköpostin ääressä päiväkausiin - hautasin kaikki haaveet ja kuvitelmat mielessäni. Haukuin itseni hölmöksi annettuani itseni ihastua häneen. Tunsin oloni välillä surkeaksi, välillä suoristin ryhtini ja nostin leukani ja päätin teputtaa kohti seuraavia seikkailuja.

Mietin miehen sanoja ja tekoja - minun silmiini ihan oikeasti oli näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut minuun ihastunut. Hän oli innokas näkemään minut, piti aktiivisesti yhteyttä, sanoi varovaisia kauniita sanoja. Ja sitten kun häneltä kysyi missä mennään ja mitä hän miettii, ei hän tiennytkään mistään mitään.

Minua turhautti.

Miehet... Mietin miettisinkö vielä tuota yhtä, siirtyisinkö seuraavaan vai perustaisinko yhden naisen ateistisen nunnaluostarin.

Ystävällinen tiedustelu

Kirjoitin miehelle sähköpostin, jossa vedin yhteen edellisen illan keskustelun. Sanoin, etten halua olla pelkkä hoito. Että jos hän tietää, ettei tule minuun koskaan ihastumaan, en halua jatkaa tutustelua. Kysyin haluaako hän tutustua minuun.


Jäin odottamaan vastausta.

Missä mennään? Vai mennäänkö missään?

Mies oli lähdössä viikonloppuna tien päälle. Torstaina hän tuli käymään. Olin päättänyt kysyä missä mennään ja jotenkin sainkin kysymykseni esitettyä. Kysymyksen jälkeen sanonut sanat eivät kuitenkaan tehneet minua yhtään fiksummaksi. Tai jos tekivät, oli juttu varmaan sitten siinä.

Jos lähtiessä saa vain suukon poskelle ja sanat 'pidetään yhteyttä', niin eikös se ole vähän siinä?

Minulla oli oksettava olo. Mahassa möykky.