En oikein tiennyt mitä Sankarin kanssa olisi pitänyt tehdä - pitäytyä vallitsevassa tilanteessa, ottaa yksinoikeus puheeksi vai odottaa, että Sankari kenties tekee sen jossain vaiheessa itse.
Välillä tunsin itseni valmiiksi välien selvittelyyn, sitten aloin taas horjua valmiudessani. Osa minusta uskoi, että kaikki miehet pitävät niin montaa naista kuin mahdollista, ettei ole uskollista rakkautta, että kaikki otetaan mikä vain saadaan, ettei keneenkään kannata luottaa, ettei kukaan ole luotettava. Kaikki pettävät. Kaikki jättävät. Kukaan ei halua minua. Ei ainakaan tarpeeksi. En riitä.
Ja siinä oli todennäköisesti syy siihen, etten halunnut ottaa asioita puheeksi - en ehkä niinkään pelännyt torjutuksi tulemista. Pelkäsin sitä, että en tulisikaan torjutuksi ja joutuisin antamaan ihmiselle mahdollisuuden pettää itseäni. Niin kauan kuin asioista ei puhuttu, en odottanut mitään - eikä minua ollut mahdollista satuttaa tai pettää.
Osa minusta toivoi silti uskaltavansa sanoa jotain. Kysyä, sanoa, pyytää, saada selvyyden siitä mikä hänelle olin, vai olinko mikään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti