Tilanteesta siis päätettiin keskustella. Ja päätöksestä pidettiin kiinni.
Minä kysyin Sankarilta pitäisikö meidän vain laittaa homma pakettiin, antaa olla, pitäisikö minun heittää hänet parvekkeelta (Älä kysy miksi, minä en muista, enkä välttämättä oikein enää ymmärräkään miksi keskustelu lähti tuolle raiteelle. Asioista voidaan tehdä vaikeita, jos niistä halutaan tehdä vaikeita?). Sankari kysyi onko hänellä siihen mitään sanomista. Hänen mielestään ei välttämättä tarvitsisi, mutta minun pitää tehdä miltä tuntuu.
Joimme teen loppuun.
Sankari oli itsevarma mies - sellainen, joka valaisee huoneen sinne astuessaan, aina ryhdikäs. Kun hän istui siinä sohvan nurkassa ja kysyi heitetäänkö hänet nyt parvekkeelta, ei hän näyttänyt lainkaan itseltään. Hän oli pienempi kuin tavallisesti.
Ymmärryksen valo räpsähti pienessä päässäni - hän pelkäsi, että minä olen ihan oikeasti dumppaamassa hänet! Ja ilmeisesti asialla oli hänelle jotain merkitystä!
- Ei se parvekkeelta heittäminen ole mun ensisijainen vaihtoehto, sanoin.
Sankari rentoutui, kasvoi taas omaksi itsekseen, otti minut syliinsä ja silitti hiuksiani. Niin oli hyvä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti